In English
 
 

SDP:n linjanvedot yöpakkasten jälkeen

Pekka J. Korvenheimo: Pyydetty kommenttipuheenvuoro kohtaan "SDP:n linjanvedot yöpakkasten jälkeen" Kansallisarkiston ja Puolustusministeriön järjestämässä seminaarissa "Kylmän sodan kriisit" Säätytalossa 16.1.2008.

Arvoisat seminaarin osanottajat, hyvät naiset ja herrat,

Taustani on se, että kuulun siihen nuorimpaan ikäluokkaan, joka tuli mukaan Sosialidemokraattiseen puolueen toimintaan tohtori Tannerin puheenjohtajakaudella 1950-luvun lopussa. Jos siis esitystäni pidetään subjektiivisena, tämä on siihen selitys.

Vuoden 1962 tappiollisten vaalien jälkeen SDP oli hallituspoliittisessa paitsiossa. Nootti oli tehnyt tehtävänsä. Presidentti Kekkonen ja häntä tukeneet puolueet eivät halunneet yhteistyötä.

SDP oli selkeästi antikommunistinen, läntiseen sosialidemokratiaan orientoitunut työväenpuolue; se oli Paasikiven ulkopoliittisella linjalla, mutta vastusti presidentti Kekkosen politiikkaa. Asevelisosialismin perinne oli vielä 1960-luvulla kunniassa. Puolueen dilemma oli ollut koko sotien jälkeisen ajan, kuinka toteuttaa sellaista politiikkaa, joka yhtäältä kykenee torjumaan SKP:n tavoitteet ja toisaalta kehittämään realistista naapuriyhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Tuolloin kansainvälinen kommunismi piti sosialidemokratiaa päävastustajanaan, mikä heijastui myös bilateraalisuhteisiin.

Välirikko vaikutti kuitenkin sovittamattomalta: Väinö Tanner, Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki ja Olavi Lindblom olivat jatkuvasti neuvostojohdon ja lehdistön hampaissa. Fagerholmkaan ei moitteilta säästynyt. Lisäksi oli eräänlainen persona non gratojen kakkosketju, johon kuului muun muassa Pauli Burman. Tanner muuten pysyi listalla vielä kuolemansakin jälkeen. Kirjoittelussa profiloitui erityisesti Stefan Smirmov, myöhemmin NKP:n Suomi-deskin vastaava, jota 1970-luvulla jostain kummallisesta syystä luonnehdittiin peräti Suomi-ystäväksi.

Kielenkäyttö oli puolin ja toisin kovaa. SDP on Hitlerin liittolainen, Naton ja kapitalistien renki, työväenluokan petturi ja niin edespäin. Pitsinki puolestaan luonnehti vappupuheessaan 1959 neuvostokommunismia punaiseksi imperialismiksi. Historian juoksussa Pitsinki ei tainnut olla aivan väärässä, sillä presidentti Jeltsin julisti sittemmin samaa.

Tyylillinen pohjanoteeraus lienee ollut Neuvostoliiton suurlähettilään maalaisliiton johdolle 1950-luvun lopussa esittämä uustulkinta luomiskertomuksesta, jonka Johannes Virolainen merkitsi muistiin: Ensin Jumala loi ihmisen, sitten eri kehitystason eläimet, viimeisenä nilviäiset, loiset ja täit; kun luomismateriasta jäi vielä jäljelle rähmää, Jumala loi siitä leskisläiset.

Rafael Paasion valinnasta puheenjohtajaksi 1963 alkoi hidas, vaikea muutosprosessi SDP:ssä. Hänen teesinsä "pari piirua vasemmalle" oli kuitenkin enemmän sanahelinää kuin poliittista konkretiaa. Ensimmäinen tavoite oli saada skogilaiset takaisin puolueeseen, mikä pian onnistuikin.

SDP:n suhteet presidenttiin piti normalisoida, ja tehdä samanaikaisesti oppositiopolitiikkaa. Paasio oli muuten vuonna 1962 - ehdottanut, että hänen valitsijamiehensä äänestävät suoraan Kekkosta. Puoluejohto torjui kuitenkin katkerissa jälkitunnelmissa presidenttiehdokkaansa esityksen.

Sovintoa tuli edistää kahdella raiteella samanaikaisesti: Kekkonen edellytti vihreää valoa Moskovasta ja päinvastoin. Vanhan Tannerin väistyminen ei vielä riittänyt. Fagerholmin III hallituksen epäparlamentaarinen hajottamisesta noottikriisiin huipentunut kehitys antoi Neuvostoliitolle pysyvän mahdollisuuden sekaantua Suomen ulko- ja sisäpoliittiseen päätöksentekoon - tavalla, joka poikkesi kahden suvereenin valtion normaalista diplomaattisten suhteiden hoidosta. Vaikka tilanne tiedostettiin jo omana aikanaan, vasta Kekkosen päiväkirja ja uudempi tutkimus on paljastanut, kuinka systemaattisesti asioihimme sekaannuttiin ja kuinka vilkasta yhteydenpito Tehtaankadulle ja sitä kautta Moskovaan oli - tärkeimmissä asioissa ohi normaalien diplomaattikanavien.

Ulkopolitiikasta tuli luonnollinen osa sisäpoliittista valtataistelua niin puolueiden välillä kuin niiden sisällä. Tehtaankadulle kanneltiin kilpailijoiden "neuvostovastaisuudesta" tai "oikeistolaisuudesta", mitä naapuri tietenkin käytti hyväkseen. Muistan hyvin irvailumme puoluetoimistossa siitä, kuinka teloittaa kilpailija poliittisesti. Sopivassa kabinettitilaisuudessa kehutaan, mutta laitetaan juttu liikkeelle, että ikävä kyllä hänellä ei tiettävästi ole suhteita Tehtaankadulle, mikä on Tamminiemenkin tiedossa.

SDP:n ja presidentin suhteiden normalisoituminen oli ehkä kansallisesti tärkein poliittinen prosessi 1960-luvulla. Historiallinen signaali oli jo presidentin puhe Työväentalolla syyskuussa 1964. SDP:n tuki Kekkosen kolmannelle kaudelle ratkaistiin tosiasiallisesti jo vuoden 1966 hallitusratkaisun yhteydessä, tosin kenttä ei oikein pysynyt vauhdissa mukana. Tällöin alkoi myös Mauno Koiviston huikea urakehitys.

Kekkosen ja Paasion välit jäivät etäisiksi, henkilökemiat eivät kohdanneet. Paasio eteni Kekkosen mielestä liian verkkaisesti. Kirittäjäksi nousi vikkelä Leskinen, joka sai tilaisuuden kostaa syrjäyttämisensä vuonna 1963. Kaksi pelimiestä, Leskinen ja Kekkonen, löysivät toisensa KGB:n toimiessa kummina. Toisaalta Sörkan aseveljet pudottivat Leskisen eduskunnasta vuonna 1970. Kumarrus Moskovaan oli heille liikaa. Tuleva tutkimus voinee arvioida, menettikö Leskinen luottamukselliset länsiyhteytensä.

Monenlaisia yrityksiä tehtiin SDP:ssä ulkopoliittisen kuvan kirkastamiseksi. Vuoden 1966 puoluekokouksessa SDP otti etäisyyttä Sosialistisen Internationaalin ns. Nato-pykälään. Muistan, ettei muotoilu riittänyt paikalla olleelle herra Smirnoville. Tannerin kauden jälkeen Baltian pakolaispuolueiden edustajia ei enää voitu kutsua puoluekokouksiin, yksityisesti kyllä tavattiin.

Näkyvistä tulokkaista Pekka Kuusi vaati Kekkosen politiikan hyväksymistä ja L.A. Puntila askarteli Saksan kysymyksen kautta ajatellen bismarckilaisesti, että tie Moskovaan kulkee Itä-Berliinin kautta.

Kiinnostava rooli oli lyhytaikaisella puoluesihteeri Raatikaisella; hänen avauksiinsa reagoitiin vähintään kriittisesti puoluejohdossa ja järjestökentässä. Varmuudella ei tiedetä, kuinka vakavasti hänet otettiin NKP:ssa, vaikka Neuvostoliiton suurlähettiläs sai etukäteen korjata hänen Moskovan esitelmänsä. Myöhemmin hän ehdotti ainoana puoluejohdon edustajana, että SDP äänestäisi OECD-jäsenyyttä vastaan.

Sosialistisen Internationaalin byroossa Raatikainen esitti tammikuussa 1967 kansainvälisen sosialidemokratian ja kommunismin välistä dialogia. Se sai jäätävän vastaanoton ja koki luonnollisen kuoleman Varsovan liiton miehitettyä Tshekkoslovakian seuraavana vuonna. Itse sain kesäkuussa 1969 todistaa aloitteen hautajaisia SI:n Eastbournin-kokouksessa. Meille tärkeissä Saksan ja Ruotsin sos.dem.-puolueissa erityisasemamme ymmärrettiin; luottamuksellisissa taustakeskusteluissa tuotiin - hallitusyhteistyöstä huolimatta - esiin jatkuva pyrkimyksemme padota kommunismia ja turvata länsimaisen demokratia. Uskon, että meihin luotettiin.

Vasta 1970-luvulla yleisen liennytyskehityksen myötä SDP kykeni uskottavasti operoimaan SI:ssa, mistä näyttävin osoitus oli Sorsan aktiivisuus aseidenriisunnan alalla.

Tanner oli vielä 1958 mitätöinyt vasemmistoenemmistön käyttökelpoisuuden, mutta Paasio, joka jakoi Tannerin käsitykset kommunismista, oli valmis tarkoin rajattuun yhteistyöhön hallituksessa, ei siis ideologisesti eikä järjestöllisesti. Paasio ei muuten suostunut hyväksymään hallitukselleen kansanrintaman nimeä - johtuen käsitteen historiasta. Epäluuloinen Paasio eteni varovaisesti eikä suostunut tulevan puoluekokouksen itsenäisyyttä varjellakseen vielä pääministerivierailullaan Moskovassa marraskuussa 1966 puoluetason kontakteihin. Pyyhkeitä tuli niin Tamminiemestä, Tehtaankadulta kuin mm. Leskisen taholta. Lopputuloksena Paasio lähetti kuitenkin nöyristelevän pahoittelukirjeen pääsihteeri Brezhneville.

SDP:n puoluevaltuuskunnan vierailu Moskovassa keväällä 1968 merkitsi muodollista sovintoa; se ennakoi NKP:n strategian muutosta suhteessa kansainväliseen sosialidemokratiaan. Vierailun tuloksena TPSL:n käyttöarvo NKP:lle väheni olennaisesti.

Muutoin SDP:n sisäisiin asioihin puuttuminen jatkui: vuonna 1969 NKP:n emissaarit puuttuivat SDP:n puoluesihteerivalintoihin, kuten myös vuonna 1966, jolloin Pauli Burmanin valinta estettiin - tästä osoituksena mainittakoon muun muassa suurlähettiläs A.E.Kovaljevin ja KGB-agentti Albert Akulovin uhkaukset marraskuussa 1966 tai NKP:n silloisen kv-osaston apulaispäällikkö Aleksei Beljakovin tapaaminen Paasion ja Raatikaisen kanssa ennen vuoden 1969 puoluekokousta. Tapahtumia on myös kirjattu Juhani Suomen Kekkosbiografiassa. Olavi Lindblom ei kelvannut ulkopoliittisista syistä pääministeriksi vuonna 1968 eikä eduskuntaryhmän ehdokas Sylvi Siltanen sosiaaliministeriksi Karjalaisen II hallitukseen.

Uusia elementtejä ilmestyi SDP:n sateenvarjon alle. Alkuaan opiskelijanuorison lanseeraama yleisvasemmistolaisuus tähtäsi sosialidemokratian ja kommunismin raja-aidan madaltamiseen. Yleisvasemmistolaisuus palveli niin SKP:n kuin NKP:n strategista tavoitetta Suomen integroimiseksi lähemmäksi sosialistista leiriä. Monet yleisvasemmistolaiset - joukossa sekä naiiveja idealisteja että laskelmoivia poliitikkoja - järjestäytyivät ns. Pälkäneen liikkeeksi; se hajosi melko pian ja osa siirtyi avoimesti SKP:n leiriin.

Ongelmaksi muodostui sinänsä viattoman idealistinen, pasifismi. Sadankomitea poiki vaatimuksen yksipuolisesta aseidenriisunnasta. Monet uuden ulkopolitiikan kannattajat halusivat formuloida turvallisuuspoliittinen doktriinimme niin, että YYA-sopimuksen sotilaallisten konsultaatioiden kynnystä alennetaan ja puolustuskyky mitoitetaan puna-armeijan avun varaan. Paasion ja Sorsan johtama puoluetoimikunta torjui tiukasti osaltaan kaikki "kaksiteräisen miekan" heiluttajat, kun puolueen linjauksista päätettiin PPK I:ssä. SDP ei myöskään koskaan liittynyt puolueena Rauhanpuolustajiin, jotkut yksittäiset jäsenet kylläkin.

Anti-EEC-liikkeen juuret löytyivät niin ikään yleisvasemmistolaisuudesta. Liikkeessä oli mukana yllättävän merkittävä joukko vieläkin näkyvissä asemissa olevia sosialidemokraatteja, jotkut etenivät jopa EU:n korkeimpiin virkoihin. Tampereen puoluekokous vuonna 1972 hyväksyi kuitenkin selvällä enemmistöllä EEC-sopimuksen ja tämä linjaus oli - tänä päivänä se tajutaan - kansallisesti todella kauaskantoinen.

Vielä vuoden 1969 puoluekokouksessa ns. tannerilaisilla oli selkeä enemmistö, minkä Kekkonenkin Juhani Suomen mukaan pani huolestuneena merkille. Suuremmat muutokset tapahtuivat sitten 1970-luvulla ulko- ja sisäpoliittisissa linjauksissa, jotka liittyivät osaksi normaalin sukupolven vaihtoon.

Ja lopuksi: oliko Tannerin paluu 1950-luvulla SDP:n johtoon virhe?

Tosiasia oli kuitenkin, että riitaisessa puolueessa ajateltiin yleisesti, että ainoastaan Tanner, joka oli pysytellyt osapuolikiistan ulkopuolella, kykenee arvovallallaan estämään hajaannuksen. Sitä edistävät osaltaan kilpailevat puolueet ja tietenkin myös Tehtaankadun emisaarit.

Oppositiokin, erityisesti Emil Skog, luotti arvostamansa Tannerin tasapuolisuuteen. Näin jälkeenpäin voidaankin todet, että oli olennaisesti Tannerin ansiota, että jäsenkunnan valtaenemmistö pysyi puolueessa. Järjestökoneisto säilytti toimintakykynsä ja Paasio saattoi vuorollaan aloittaa hyvistä taisteluasemista. Arvelen, että objektiivinen historiantutkimus tulee tekemään oikeutta Tannerin johtaman SDP:n politiikalle.

Tannerilaisuus vaikutti vielä pitkään puoluekentässä, vaikka sitä ei virallisesti haluttu myöntää. Puolue oli Paasion johdolla muuttanut kurssiaan varsin jähmeästi. Rintamiessukupolvi ja kommunismin vastaisen taistelun karaisemat aktiivit eivät hevin käsityksiään tarkistaneet. Kuten Lasse Lehtinen on rohkeassa väitöskirjassaan perustellusti osoittanut, tannerilaisuuden ja asevelisosialismin perinne hidasti SDP:ssä sen ilmiön kehittymistä, jota nykyisin tutkimuskirjallisuudessa luonnehditaan yleisesti suomettumiseksi tai rähmällään olemiseksi.

Kirjoittaja on suurlähettiläs emeritus