Pekka J. Korvenheimo: Pyydetty kommenttipuheenvuoro kohtaan
"SDP:n linjanvedot yöpakkasten jälkeen" Kansallisarkiston ja
Puolustusministeriön järjestämässä seminaarissa "Kylmän sodan kriisit"
Säätytalossa 16.1.2008.
Arvoisat seminaarin osanottajat, hyvät naiset ja herrat,
Taustani
on se, että kuulun siihen nuorimpaan ikäluokkaan, joka tuli mukaan
Sosialidemokraattiseen puolueen toimintaan tohtori Tannerin
puheenjohtajakaudella 1950-luvun lopussa. Jos siis esitystäni pidetään
subjektiivisena, tämä on siihen selitys.
Vuoden 1962
tappiollisten vaalien jälkeen SDP oli hallituspoliittisessa paitsiossa.
Nootti oli tehnyt tehtävänsä. Presidentti Kekkonen ja häntä tukeneet
puolueet eivät halunneet yhteistyötä.
SDP oli selkeästi
antikommunistinen, läntiseen sosialidemokratiaan orientoitunut
työväenpuolue; se oli Paasikiven ulkopoliittisella linjalla, mutta
vastusti presidentti Kekkosen politiikkaa. Asevelisosialismin perinne
oli vielä 1960-luvulla kunniassa. Puolueen dilemma oli ollut koko sotien
jälkeisen ajan, kuinka toteuttaa sellaista politiikkaa, joka yhtäältä
kykenee torjumaan SKP:n tavoitteet ja toisaalta kehittämään realistista
naapuriyhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Tuolloin kansainvälinen
kommunismi piti sosialidemokratiaa päävastustajanaan, mikä heijastui
myös bilateraalisuhteisiin.
Välirikko vaikutti kuitenkin
sovittamattomalta: Väinö Tanner, Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki ja
Olavi Lindblom olivat jatkuvasti neuvostojohdon ja lehdistön hampaissa.
Fagerholmkaan ei moitteilta säästynyt. Lisäksi oli eräänlainen persona
non gratojen kakkosketju, johon kuului muun muassa Pauli Burman.
Tanner muuten pysyi listalla vielä kuolemansakin jälkeen. Kirjoittelussa
profiloitui erityisesti Stefan Smirmov, myöhemmin NKP:n Suomi-deskin
vastaava, jota 1970-luvulla jostain kummallisesta syystä luonnehdittiin
peräti Suomi-ystäväksi.
Kielenkäyttö oli puolin ja toisin
kovaa. SDP on Hitlerin liittolainen, Naton ja kapitalistien renki,
työväenluokan petturi ja niin edespäin. Pitsinki puolestaan luonnehti
vappupuheessaan 1959 neuvostokommunismia punaiseksi imperialismiksi.
Historian juoksussa Pitsinki ei tainnut olla aivan väärässä, sillä
presidentti Jeltsin julisti sittemmin samaa.
Tyylillinen
pohjanoteeraus lienee ollut Neuvostoliiton suurlähettilään
maalaisliiton johdolle 1950-luvun lopussa esittämä uustulkinta
luomiskertomuksesta, jonka Johannes Virolainen merkitsi muistiin: Ensin
Jumala loi ihmisen, sitten eri kehitystason eläimet, viimeisenä
nilviäiset, loiset ja täit; kun luomismateriasta jäi vielä jäljelle
rähmää, Jumala loi siitä leskisläiset.
Rafael Paasion
valinnasta puheenjohtajaksi 1963 alkoi hidas, vaikea muutosprosessi
SDP:ssä. Hänen teesinsä "pari piirua vasemmalle" oli kuitenkin enemmän
sanahelinää kuin poliittista konkretiaa. Ensimmäinen tavoite oli saada
skogilaiset takaisin puolueeseen, mikä pian onnistuikin.
SDP:n
suhteet presidenttiin piti normalisoida, ja tehdä samanaikaisesti
oppositiopolitiikkaa. Paasio oli muuten vuonna 1962 - ehdottanut, että
hänen valitsijamiehensä äänestävät suoraan Kekkosta. Puoluejohto
torjui kuitenkin katkerissa jälkitunnelmissa presidenttiehdokkaansa
esityksen.
Sovintoa tuli edistää kahdella raiteella
samanaikaisesti: Kekkonen edellytti vihreää valoa Moskovasta ja
päinvastoin. Vanhan Tannerin väistyminen ei vielä riittänyt.
Fagerholmin III hallituksen epäparlamentaarinen hajottamisesta
noottikriisiin huipentunut kehitys antoi Neuvostoliitolle pysyvän
mahdollisuuden sekaantua Suomen ulko- ja sisäpoliittiseen
päätöksentekoon - tavalla, joka poikkesi kahden suvereenin valtion
normaalista diplomaattisten suhteiden hoidosta. Vaikka tilanne
tiedostettiin jo omana aikanaan, vasta Kekkosen päiväkirja ja uudempi
tutkimus on paljastanut, kuinka systemaattisesti asioihimme
sekaannuttiin ja kuinka vilkasta yhteydenpito Tehtaankadulle ja sitä
kautta Moskovaan oli - tärkeimmissä asioissa ohi normaalien
diplomaattikanavien.
Ulkopolitiikasta tuli luonnollinen osa
sisäpoliittista valtataistelua niin puolueiden välillä kuin niiden
sisällä. Tehtaankadulle kanneltiin kilpailijoiden
"neuvostovastaisuudesta" tai "oikeistolaisuudesta", mitä naapuri
tietenkin käytti hyväkseen. Muistan hyvin irvailumme puoluetoimistossa
siitä, kuinka teloittaa kilpailija poliittisesti. Sopivassa
kabinettitilaisuudessa kehutaan, mutta laitetaan juttu liikkeelle, että
ikävä kyllä hänellä ei tiettävästi ole suhteita Tehtaankadulle, mikä on
Tamminiemenkin tiedossa.
SDP:n ja presidentin suhteiden
normalisoituminen oli ehkä kansallisesti tärkein poliittinen prosessi
1960-luvulla. Historiallinen signaali oli jo presidentin puhe
Työväentalolla syyskuussa 1964. SDP:n tuki Kekkosen kolmannelle
kaudelle ratkaistiin tosiasiallisesti jo vuoden 1966 hallitusratkaisun
yhteydessä, tosin kenttä ei oikein pysynyt vauhdissa mukana. Tällöin
alkoi myös Mauno Koiviston huikea urakehitys.
Kekkosen ja
Paasion välit jäivät etäisiksi, henkilökemiat eivät kohdanneet. Paasio
eteni Kekkosen mielestä liian verkkaisesti. Kirittäjäksi nousi vikkelä
Leskinen, joka sai tilaisuuden kostaa syrjäyttämisensä vuonna 1963.
Kaksi pelimiestä, Leskinen ja Kekkonen, löysivät toisensa KGB:n
toimiessa kummina. Toisaalta Sörkan aseveljet pudottivat Leskisen
eduskunnasta vuonna 1970. Kumarrus Moskovaan oli heille liikaa. Tuleva
tutkimus voinee arvioida, menettikö Leskinen luottamukselliset
länsiyhteytensä.
Monenlaisia yrityksiä tehtiin SDP:ssä
ulkopoliittisen kuvan kirkastamiseksi. Vuoden 1966 puoluekokouksessa SDP
otti etäisyyttä Sosialistisen Internationaalin ns. Nato-pykälään.
Muistan, ettei muotoilu riittänyt paikalla olleelle herra Smirnoville.
Tannerin kauden jälkeen Baltian pakolaispuolueiden edustajia ei enää
voitu kutsua puoluekokouksiin, yksityisesti kyllä tavattiin.
Näkyvistä
tulokkaista Pekka Kuusi vaati Kekkosen politiikan hyväksymistä ja L.A.
Puntila askarteli Saksan kysymyksen kautta ajatellen
bismarckilaisesti, että tie Moskovaan kulkee Itä-Berliinin kautta.
Kiinnostava
rooli oli lyhytaikaisella puoluesihteeri Raatikaisella; hänen
avauksiinsa reagoitiin vähintään kriittisesti puoluejohdossa ja
järjestökentässä. Varmuudella ei tiedetä, kuinka vakavasti hänet
otettiin NKP:ssa, vaikka Neuvostoliiton suurlähettiläs sai etukäteen
korjata hänen Moskovan esitelmänsä. Myöhemmin hän ehdotti ainoana
puoluejohdon edustajana, että SDP äänestäisi OECD-jäsenyyttä vastaan.
Sosialistisen
Internationaalin byroossa Raatikainen esitti tammikuussa 1967
kansainvälisen sosialidemokratian ja kommunismin välistä dialogia. Se
sai jäätävän vastaanoton ja koki luonnollisen kuoleman Varsovan liiton
miehitettyä Tshekkoslovakian seuraavana vuonna. Itse sain kesäkuussa
1969 todistaa aloitteen hautajaisia SI:n Eastbournin-kokouksessa.
Meille tärkeissä Saksan ja Ruotsin sos.dem.-puolueissa erityisasemamme
ymmärrettiin; luottamuksellisissa taustakeskusteluissa tuotiin -
hallitusyhteistyöstä huolimatta - esiin jatkuva pyrkimyksemme padota
kommunismia ja turvata länsimaisen demokratia. Uskon, että meihin
luotettiin.
Vasta 1970-luvulla yleisen liennytyskehityksen
myötä SDP kykeni uskottavasti operoimaan SI:ssa, mistä näyttävin
osoitus oli Sorsan aktiivisuus aseidenriisunnan alalla.
Tanner
oli vielä 1958 mitätöinyt vasemmistoenemmistön käyttökelpoisuuden,
mutta Paasio, joka jakoi Tannerin käsitykset kommunismista, oli valmis
tarkoin rajattuun yhteistyöhön hallituksessa, ei siis ideologisesti
eikä järjestöllisesti. Paasio ei muuten suostunut hyväksymään
hallitukselleen kansanrintaman nimeä - johtuen käsitteen historiasta.
Epäluuloinen Paasio eteni varovaisesti eikä suostunut tulevan
puoluekokouksen itsenäisyyttä varjellakseen vielä
pääministerivierailullaan Moskovassa marraskuussa 1966 puoluetason
kontakteihin. Pyyhkeitä tuli niin Tamminiemestä, Tehtaankadulta kuin mm.
Leskisen taholta. Lopputuloksena Paasio lähetti kuitenkin
nöyristelevän pahoittelukirjeen pääsihteeri Brezhneville.
SDP:n
puoluevaltuuskunnan vierailu Moskovassa keväällä 1968 merkitsi
muodollista sovintoa; se ennakoi NKP:n strategian muutosta suhteessa
kansainväliseen sosialidemokratiaan. Vierailun tuloksena TPSL:n
käyttöarvo NKP:lle väheni olennaisesti.
Muutoin SDP:n
sisäisiin asioihin puuttuminen jatkui: vuonna 1969 NKP:n emissaarit
puuttuivat SDP:n puoluesihteerivalintoihin, kuten myös vuonna 1966,
jolloin Pauli Burmanin valinta estettiin - tästä osoituksena
mainittakoon muun muassa suurlähettiläs A.E.Kovaljevin ja KGB-agentti
Albert Akulovin uhkaukset marraskuussa 1966 tai NKP:n silloisen
kv-osaston apulaispäällikkö Aleksei Beljakovin tapaaminen Paasion ja
Raatikaisen kanssa ennen vuoden 1969 puoluekokousta. Tapahtumia on
myös kirjattu Juhani Suomen Kekkosbiografiassa. Olavi Lindblom ei
kelvannut ulkopoliittisista syistä pääministeriksi vuonna 1968 eikä
eduskuntaryhmän ehdokas Sylvi Siltanen sosiaaliministeriksi Karjalaisen
II hallitukseen.
Uusia elementtejä ilmestyi SDP:n
sateenvarjon alle. Alkuaan opiskelijanuorison lanseeraama
yleisvasemmistolaisuus tähtäsi sosialidemokratian ja kommunismin
raja-aidan madaltamiseen. Yleisvasemmistolaisuus palveli niin SKP:n
kuin NKP:n strategista tavoitetta Suomen integroimiseksi lähemmäksi
sosialistista leiriä. Monet yleisvasemmistolaiset - joukossa sekä
naiiveja idealisteja että laskelmoivia poliitikkoja - järjestäytyivät
ns. Pälkäneen liikkeeksi; se hajosi melko pian ja osa siirtyi avoimesti
SKP:n leiriin.
Ongelmaksi muodostui sinänsä viattoman
idealistinen, pasifismi. Sadankomitea poiki vaatimuksen yksipuolisesta
aseidenriisunnasta. Monet uuden ulkopolitiikan kannattajat halusivat
formuloida turvallisuuspoliittinen doktriinimme niin, että
YYA-sopimuksen sotilaallisten konsultaatioiden kynnystä alennetaan ja
puolustuskyky mitoitetaan puna-armeijan avun varaan. Paasion ja Sorsan
johtama puoluetoimikunta torjui tiukasti osaltaan kaikki "kaksiteräisen
miekan" heiluttajat, kun puolueen linjauksista päätettiin PPK I:ssä.
SDP ei myöskään koskaan liittynyt puolueena Rauhanpuolustajiin, jotkut
yksittäiset jäsenet kylläkin.
Anti-EEC-liikkeen juuret
löytyivät niin ikään yleisvasemmistolaisuudesta. Liikkeessä oli mukana
yllättävän merkittävä joukko vieläkin näkyvissä asemissa olevia
sosialidemokraatteja, jotkut etenivät jopa EU:n korkeimpiin virkoihin.
Tampereen puoluekokous vuonna 1972 hyväksyi kuitenkin selvällä
enemmistöllä EEC-sopimuksen ja tämä linjaus oli - tänä päivänä se
tajutaan - kansallisesti todella kauaskantoinen.
Vielä vuoden
1969 puoluekokouksessa ns. tannerilaisilla oli selkeä enemmistö, minkä
Kekkonenkin Juhani Suomen mukaan pani huolestuneena merkille.
Suuremmat muutokset tapahtuivat sitten 1970-luvulla ulko- ja
sisäpoliittisissa linjauksissa, jotka liittyivät osaksi normaalin
sukupolven vaihtoon.
Ja lopuksi: oliko Tannerin paluu 1950-luvulla SDP:n johtoon virhe?
Tosiasia
oli kuitenkin, että riitaisessa puolueessa ajateltiin yleisesti, että
ainoastaan Tanner, joka oli pysytellyt osapuolikiistan ulkopuolella,
kykenee arvovallallaan estämään hajaannuksen. Sitä edistävät osaltaan
kilpailevat puolueet ja tietenkin myös Tehtaankadun emisaarit.
Oppositiokin,
erityisesti Emil Skog, luotti arvostamansa Tannerin tasapuolisuuteen.
Näin jälkeenpäin voidaankin todet, että oli olennaisesti Tannerin
ansiota, että jäsenkunnan valtaenemmistö pysyi puolueessa.
Järjestökoneisto säilytti toimintakykynsä ja Paasio saattoi vuorollaan
aloittaa hyvistä taisteluasemista. Arvelen, että objektiivinen
historiantutkimus tulee tekemään oikeutta Tannerin johtaman SDP:n
politiikalle.
Tannerilaisuus vaikutti vielä pitkään
puoluekentässä, vaikka sitä ei virallisesti haluttu myöntää. Puolue oli
Paasion johdolla muuttanut kurssiaan varsin jähmeästi.
Rintamiessukupolvi ja kommunismin vastaisen taistelun karaisemat
aktiivit eivät hevin käsityksiään tarkistaneet. Kuten Lasse Lehtinen on
rohkeassa väitöskirjassaan perustellusti osoittanut, tannerilaisuuden
ja asevelisosialismin perinne hidasti SDP:ssä sen ilmiön kehittymistä,
jota nykyisin tutkimuskirjallisuudessa luonnehditaan yleisesti
suomettumiseksi tai rähmällään olemiseksi.
Kirjoittaja on suurlähettiläs emeritus