SDP:n linjanvedot yöpakkasten jälkeen

Pekka J. Korvenheimo: Pyydettykommenttipuheenvuoro kohtaan "SDP:nlinjanvedot yöpakkasten jälkeen"Kansallisarkiston ja Puolustusministeriönjärjestämässä seminaarissa "Kylmän sodan kriisit" Säätytalossa16.1.2008.

Arvoisat seminaarin osanottajat, hyvät naiset ja herrat,

Taustani on se, että kuulun siihen nuorimpaan ikäluokkaan, joka tulimukaan Sosialidemokraattiseen puolueen toimintaan tohtori Tannerin puheenjohtajakaudella 1950-luvun lopussa. Jos siis esitystäni pidetään subjektiivisena, tämä on siihen selitys.

Vuoden 1962 tappiollisten vaalien jälkeen SDP olihallituspoliittisessa paitsiossa. Nootti oli tehnyt tehtävänsä. Presidentti Kekkonen ja häntä tukeneet puolueet eivät halunneet yhteistyötä.

SDP oli selkeästi antikommunistinen, läntiseen sosialidemokratiaan orientoitunut työväenpuolue; se oli Paasikiven ulkopoliittisella linjalla, mutta vastusti presidentti Kekkosen politiikkaa. Asevelisosialismin perinne oli vielä 1960-luvulla kunniassa. Puolueen dilemma oli ollut koko sotien jälkeisen ajan, kuinka toteuttaa sellaista politiikkaa, joka yhtäältä kykenee torjumaan SKP:n tavoitteet ja toisaalta kehittämään realistista naapuriyhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Tuolloin kansainvälinen kommunismi piti sosialidemokratiaa päävastustajanaan, mikä heijastui myös bilateraalisuhteisiin.

Välirikko vaikutti kuitenkin sovittamattomalta: Väinö Tanner, Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki ja Olavi Lindblom olivat jatkuvasti neuvostojohdon ja lehdistön hampaissa. Fagerholmkaan ei moitteilta säästynyt. Lisäksi oli eräänlainen persona non gratojen kakkosketju, johonkuului muun muassa Pauli Burman. Tanner muuten pysyi listalla vielä kuolemansakin jälkeen. Kirjoittelussa profiloitui erityisesti Stefan Smirmov, myöhemmin NKP:n Suomi-deskin vastaava, jota 1970-luvulla jostain kummallisesta syystä luonnehdittiin peräti Suomi-ystäväksi.

Kielenkäyttö oli puolin ja toisin kovaa.SDP on Hitlerin liittolainen, Naton ja kapitalistien renki, työväenluokan petturi ja niin edespäin. Pitsinki puolestaan luonnehti vappupuheessaan 1959 neuvostokommunismia punaiseksi imperialismiksi. Historianjuoksussa Pitsinki ei tainnut olla aivan väärässä, sillä presidentti Jeltsinjulisti sittemmin samaa.

Tyylillinen pohjanoteeraus lienee ollutNeuvostoliiton suurlähettilään maalaisliiton johdolle 1950-luvun lopussaesittämä uustulkinta luomiskertomuksesta, jonka Johannes Virolainen merkitsimuistiin: Ensin Jumala loi ihmisen, sitten eri kehitystason eläimet, viimeisenä nilviäiset, loiset ja täit; kun luomismateriasta jäi vielä jäljelle rähmää,Jumala loi siitä leskisläiset.

Rafael Paasion valinnastapuheenjohtajaksi 1963 alkoi hidas, vaikea muutosprosessi SDP:ssä. Hänen teesinsä"pari piirua vasemmalle" oli kuitenkin enemmän sanahelinää kuin poliittistakonkretiaa. Ensimmäinen tavoite oli saada skogilaiset takaisin puolueeseen, mikäpian onnistuikin.

SDP:n suhteet presidenttiin piti normalisoida, ja tehdäsamanaikaisesti oppositiopolitiikkaa. Paasio oli muuten vuonna 1962 - ehdottanut, että hänen valitsijamiehensä äänestävät suoraan Kekkosta.Puoluejohto torjui kuitenkin katkerissa jälkitunnelmissa presidenttiehdokkaansa esityksen.

Sovintoa tuli edistää kahdella raiteella samanaikaisesti:Kekkonen edellytti vihreää valoa Moskovasta ja päinvastoin. Vanhan Tannerinväistyminen ei vielä riittänyt. Fagerholmin III hallituksen epäparlamentaarinenhajottamisesta noottikriisiin huipentunut kehitys antoi Neuvostoliitolle pysyvän mahdollisuuden sekaantua Suomen ulko- ja sisäpoliittiseen päätöksentekoon -tavalla, joka poikkesi kahden suvereenin valtion normaalista diplomaattistensuhteiden hoidosta. Vaikka tilanne tiedostettiin jo omana aikanaan, vastaKekkosen päiväkirja ja uudempi tutkimus on paljastanut, kuinka systemaattisestiasioihimme sekaannuttiin ja kuinka vilkasta yhteydenpito Tehtaankadulle ja sitä kautta Moskovaan oli - tärkeimmissä asioissaohi normaalien diplomaattikanavien.

Ulkopolitiikasta tuli luonnollinen osa sisäpoliittista valtataistelua niin puolueiden välillä kuin niiden sisällä.Tehtaankadulle kanneltiin kilpailijoiden "neuvostovastaisuudesta" tai"oikeistolaisuudesta", mitä naapuri tietenkin käytti hyväkseen. Muistan hyvinirvailumme puoluetoimistossa siitä, kuinka teloittaa kilpailija poliittisesti.Sopivassa kabinettitilaisuudessa kehutaan, mutta laitetaan juttu liikkeelle,että ikävä kyllä hänellä ei tiettävästi ole suhteita Tehtaankadulle, mikä on Tamminiemenkin tiedossa.

SDP:n ja presidentin suhteiden normalisoituminenoli ehkä kansallisesti tärkein poliittinen prosessi 1960-luvulla. Historiallinensignaali oli jo presidentin puhe Työväentalolla syyskuussa 1964. SDP:n tukiKekkosen kolmannelle kaudelle ratkaistiin tosiasiallisesti jo vuoden 1966hallitusratkaisun yhteydessä, tosin kenttä ei oikein pysynyt vauhdissa mukana.Tällöin alkoi myös Mauno Koiviston huikea urakehitys.

Kekkosen ja Paasion välit jäivät etäisiksi, henkilökemiat eivät kohdanneet. Paasio eteniKekkosen mielestä liian verkkaisesti. Kirittäjäksi nousi vikkelä Leskinen, jokasai tilaisuuden kostaa syrjäyttämisensä vuonna 1963. Kaksi pelimiestä, Leskinenja Kekkonen, löysivät toisensa KGB:n toimiessa kummina. Toisaalta Sörkanaseveljet pudottivat Leskisen eduskunnasta vuonna 1970. Kumarrus Moskovaan oliheille liikaa. Tuleva tutkimus voinee arvioida, menettikö Leskinenluottamukselliset länsiyhteytensä.

Monenlaisia yrityksiä tehtiinSDP:ssä ulkopoliittisen kuvan kirkastamiseksi. Vuoden 1966 puoluekokouksessa SDP otti etäisyyttä Sosialistisen Internationaalin ns. Nato-pykälään. Muistan, etteimuotoilu riittänyt paikalla olleelle herra Smirnoville. Tannerin kauden jälkeenBaltian pakolaispuolueiden edustajia ei enää voitu kutsua puoluekokouksiin,yksityisesti kyllä tavattiin.

Näkyvistä tulokkaista Pekka Kuusi vaati Kekkosenpolitiikan hyväksymistä ja L.A. Puntila askarteli Saksan kysymyksen kauttaajatellen bismarckilaisesti, että tie Moskovaan kulkee Itä-Berliininkautta.

Kiinnostava rooli oli lyhytaikaisella puoluesihteeriRaatikaisella; hänen avauksiinsa reagoitiin vähintään kriittisestipuoluejohdossa ja järjestökentässä. Varmuudella ei tiedetä, kuinka vakavastihänet otettiin NKP:ssa, vaikka Neuvostoliiton suurlähettiläs sai etukäteen korjata hänen Moskovan esitelmänsä. Myöhemmin hän ehdotti ainoana puoluejohdonedustajana, että SDP äänestäisi OECD-jäsenyyttä vastaan.

Sosialistisen Internationaalin byroossa Raatikainen esitti tammikuussa 1967 kansainvälisensosialidemokratian ja kommunismin välistä dialogia. Se sai jäätävän vastaanotonja koki luonnollisen kuoleman Varsovan liiton miehitettyä Tshekkoslovakianseuraavana vuonna. Itse sain kesäkuussa 1969 todistaa aloitteen hautajaisia SI:nEastbournin-kokouksessa. Meille tärkeissä Saksan ja Ruotsin sos.dem.-puolueissaerityisasemamme ymmärrettiin; luottamuksellisissa taustakeskusteluissa tuotiin - hallitusyhteistyöstä huolimatta - esiin jatkuva pyrkimyksemme padota kommunismiaja turvata länsimaisen demokratia. Uskon, että meihin luotettiin.

Vasta 1970-luvulla yleisen liennytyskehityksen myötä SDP kykeniuskottavasti operoimaan SI:ssa, mistä näyttävin osoitus oli Sorsan aktiivisuusaseidenriisunnan alalla.

Tanner oli vielä 1958 mitätöinytvasemmistoenemmistön käyttökelpoisuuden, mutta Paasio, joka jakoi Tannerinkäsitykset kommunismista, oli valmis tarkoin rajattuun yhteistyöhönhallituksessa, ei siis ideologisesti eikä järjestöllisesti. Paasio ei muuten suostunut hyväksymään hallitukselleen kansanrintaman nimeä -johtuen käsitteen historiasta. Epäluuloinen Paasio eteni varovaisesti eikäsuostunut tulevan puoluekokouksen itsenäisyyttä varjellakseen vielä pääministerivierailullaan Moskovassamarraskuussa 1966 puoluetason kontakteihin. Pyyhkeitä tuli niin Tamminiemestä, Tehtaankadulta kuin mm. Leskisen taholta. Lopputuloksena Paasio lähetti kuitenkin nöyristelevän pahoittelukirjeen pääsihteeri Brezhneville.

SDP:n puoluevaltuuskunnanvierailu Moskovassa keväällä 1968 merkitsi muodollista sovintoa; se ennakoiNKP:n strategian muutosta suhteessa kansainväliseen sosialidemokratiaan.Vierailun tuloksena TPSL:n käyttöarvo NKP:lle väheni olennaisesti.

Muutoin SDP:n sisäisiin asioihin puuttuminen jatkui: vuonna 1969 NKP:nemissaarit puuttuivat SDP:n puoluesihteerivalintoihin, kuten myös vuonna 1966, jolloin Pauli Burmanin valinta estettiin - tästä osoituksena mainittakoon muunmuassa suurlähettiläs A.E.Kovaljevin ja KGB-agentti Albert Akulovin uhkauksetmarraskuussa 1966 taiNKP:n silloisen kv-osaston apulaispäällikkö AlekseiBeljakovin tapaaminen Paasion ja Raatikaisen kanssa ennen vuoden 1969puoluekokousta. Tapahtumiaon myöskirjattu Juhani SuomenKekkosbiografiassa. Olavi Lindblom ei kelvannut ulkopoliittisista syistäpääministeriksi vuonna 1968 eikä eduskuntaryhmän ehdokas Sylvi Siltanensosiaaliministeriksi Karjalaisen II hallitukseen.

Uusia elementtejä ilmestyiSDP:n sateenvarjon alle. Alkuaan opiskelijanuorison lanseeraama yleisvasemmistolaisuus tähtäsi sosialidemokratian ja kommunismin raja-aidanmadaltamiseen. Yleisvasemmistolaisuus palveli niin SKP:n kuin NKP:n strategistatavoitetta Suomen integroimiseksi lähemmäksi sosialistista leiriä. Monetyleisvasemmistolaiset - joukossa sekä naiiveja idealisteja että laskelmoiviapoliitikkoja - järjestäytyivät ns. Pälkäneen liikkeeksi; se hajosi melko pian jaosa siirtyi avoimesti SKP:n leiriin.

Ongelmaksi muodostui sinänsäviattoman idealistinen, pasifismi. Sadankomitea poiki vaatimuksen yksipuolisesta aseidenriisunnasta. Monet uuden ulkopolitiikan kannattajat halusivat formuloidaturvallisuuspoliittinen doktriinimme niin, että YYA-sopimuksen sotilaallistenkonsultaatioiden kynnystä alennetaan ja puolustuskyky mitoitetaan puna-armeijanavun varaan. Paasion ja Sorsan johtama puoluetoimikunta torjui tiukasti osaltaankaikki "kaksiteräisen miekan" heiluttajat, kun puolueen linjauksista päätettiinPPK I:ssä. SDP ei myöskään koskaan liittynyt puolueena Rauhanpuolustajiin,jotkut yksittäiset jäsenet kylläkin.

Anti-EEC-liikkeen juuret löytyivät niin ikään yleisvasemmistolaisuudesta. Liikkeessä oli mukana yllättävän merkittävä joukko vieläkin näkyvissä asemissa olevia sosialidemokraatteja, jotkut etenivät jopa EU:n korkeimpiin virkoihin. Tampereenpuoluekokous vuonna 1972 hyväksyi kuitenkin selvällä enemmistöllä EEC-sopimuksenja tämä linjaus oli - tänä päivänä se tajutaan - kansallisesti todellakauaskantoinen.

Vielä vuoden 1969 puoluekokouksessa ns. tannerilaisilla oliselkeä enemmistö, minkä Kekkonenkin Juhani Suomen mukaan pani huolestuneenamerkille. Suuremmat muutokset tapahtuivat sitten 1970-luvulla ulko- ja sisäpoliittisissa linjauksissa, jotka liittyivät osaksi normaalin sukupolvenvaihtoon.

Ja lopuksi: oliko Tannerin paluu 1950-luvulla SDP:n johtoonvirhe?

Tosiasia oli kuitenkin, että riitaisessa puolueessa ajateltiin yleisesti,että ainoastaan Tanner, joka oli pysytellyt osapuolikiistan ulkopuolella, kykenee arvovallallaan estämään hajaannuksen. Sitä edistävät osaltaan kilpailevat puolueet ja tietenkin myös Tehtaankadun emisaarit.

Oppositiokin, erityisestiEmil Skog, luotti arvostamansa Tannerin tasapuolisuuteen. Näin jälkeenpäinvoidaankin todet, että oli olennaisesti Tannerin ansiota, että jäsenkunnanvaltaenemmistö pysyi puolueessa. Järjestökoneisto säilytti toimintakykynsä jaPaasio saattoi vuorollaan aloittaa hyvistä taisteluasemista. Arvelen, ettäobjektiivinen historiantutkimus tulee tekemään oikeutta Tannerin johtaman SDP:n politiikalle.

Tannerilaisuus vaikutti vielä pitkään puoluekentässä, vaikkasitä ei virallisesti haluttu myöntää. Puolue oli Paasion johdolla muuttanutkurssiaan varsin jähmeästi. Rintamiessukupolvi ja kommunismin vastaisentaistelun karaisemat aktiivit eivät hevin käsityksiään tarkistaneet. Kuten LasseLehtinen on rohkeassa väitöskirjassaan perustellusti osoittanut,tannerilaisuuden ja asevelisosialismin perinne hidasti SDP:ssä senilmiönkehittymistä, jota nykyisin tutkimuskirjallisuudessa luonnehditaanyleisesti suomettumiseksi tai rähmällään olemiseksi.

Kirjoittaja on suurlähettiläsemeritus