Helsingin kaupunginrajan ulkopuolella, nykyisen Kansallismuseon paikalla seisoi ankea vuokrakasarmi, jota sanottiin Tallgrenin villaksi. Gustaf Alfred ja Maria Sofia Thomassonin pienessä vuokrahuoneessa oli 12.3.1881 karuista olosuhteista huolimatta suuri päivä, kun perheeseen syntyi esikoispoika, joka sai myöhemmin nimekseen Väinö Alfred. Pitkään Väinö ei kaupungin liepeillä kuitenkaan joutunut asumaan, sillä onnea hehkuva nuori perhe löysi asunnon Pohjois-Esplanadilta. Perheen elintason varsinaisesta kohenemisesta on silti tässä ensimmäisen muuton yhteydessä vielä liian aikaista puhua, sillä uusi asunto oli sekin varsin karu vuokrahuone. Asunto sijaitsi pihan perukoilla puisessa lisärakennuksessa, mutta elinympäristön muutos oli kaikesta huolimatta lähes dramaattinen. Olihan Thomassonien uusi asuinympäristö oli itsessään kaupungin hienoimpia, joten jarrumies Gustaf Alfred oli jo siinä mielessä onnistunut kohentamaan tuoreen perheensä sosiaalista asemaa. Kolme vuotta myöhemmin Thomassonit muuttivat jälleen, nyt Kansakoulukadun ja Fredrikinkadunkulmaukseen, missä syntyi pian muuton jälkeen Väinön pikkusisko Bertta Laura Maria.

Varsinainen harppaus Thomassonien asumisessa tapahtui elokuussa 1888, kun perhe muutti omaan osakehuoneistoonsa nykyisten Eerikin?, Ruoholahden? ja Hietalahdenkatujen rajoittamaan kortteliin. Noin kahta vuotta aikaisemmin Thomassonit olivat lähteneet mukaan aivan ennen näkemättömään yritykseen, sillä heistä tuli silloin Suomen ensimmäisen työläisten asunto-osakeyhtiön osakkaita. Työväen Osakeyhtiö Alku rakennutti kuusi puutaloa, joiden kahden huoneen asuntoihin oli vedetty viemärit ja vesijohto. Tämä oli todella modernia aikana, jolloin suuri osa Helsingin työläisistä joutui hakemaan vetensä ämpäreillä kaupungin kaivoista.

Väinö oppi lukemaan jo ennen koulun alkamista kuusivuotiaana. Tämä antoi suotuisan alun hänen opintiellensä ja Väinön kouluaika sujuikin ilman suurempia kommelluksia, ellei satunnaisia komennuksia uuninnurkkaan oteta huomioon. Erityistä kiitosta Väinö sai sujuvasta sisälukutaidostaan ja nopeista hoksottimistaan laskennossa. Lisäksi Thomassonin perheen esikoinen osoittautui erityisen kaunisääniseksi laulajaksi. Väinön elämään kuului tuolloin tietysti tavallisia pikkupoikien touhuja erilaisten pelien ja leikkien muodossa, mutta myös paljon kotitalouden hoitoon liittyviä töitä ja arkisempaakin aherrusta. Ensimmäisen ansiotyönsä Väinö sai eräältä teologian opiskelijalta, joka tarvitsi tutkimukseensa raamatun esilukijaa. Tästä työstä hänelle maksettiin ruhtinaallisesti 25 penniä tunnilta.

Syksyllä 1892 11-vuotias Väinö Thomasson aloitti opintonsa Helsingin Suomalaisessa Reaalilyseossa. Väinön isä ja äiti kävivät monta syvällistä keskustelua siitä pitäisikö heidän ylipäänsä laittaa poikaansa oppikouluun. Väinön lahjakkuus kansakoulussa oli ollut kuitenkin jo niin silmiin pistävää, että päätös oppikouluun menemisestä tuntui varmaan monesta ulkopuolisesta itsestään selvyydeltä. Thomassonit kuitenkin harkitsivat tosissaan oliko jarrumiehen pojan paikka oppikoulussa, mutta päättivät lopulta, että perheensä esikoinen oli ansainnut mahdollisuutensa opintiellä.

Väinö aloitti keskikoulun todella ajanmukaisissa tiloissa, sillä reaalilyseon uudisrakennus valmistui parahiksi syksyllä 1892. Thomassonin perheen vanhin lapsi kuului 31 pojan vahvuiseen I A-luokkaan, joiden sosiaalinen tausta oli kaikilla jokseenkin samanlainen kuin Väinöllä ehkä pois lukien pari merikapteenin poikaa. Kouluun oli enemmän pyrkijöitä, kuin mitä aloituspaikkoja oli tarjolla, joten kaikkien Väinön luokkatoverien oli täytynyt selvittää helpohko pääsykoe. Väinö oli pääsykokeessa luokkansa toiseksi etevin ja siis läpäisi kokeen liehuvin lipuin. Väinön koulumenestys hieman hiipui ensimmäisen lukuvuoden aikana ja hän oli kevättodistusten mukaan vasta luokkansa 12. paras oppilas. Hänen menestyksensä keskikoulussa oli myöhemminkin vankkaa keskitasoa. Liikuntatunneilla Väinö oli elementissään ja hän osoittautui hiihtokelien tultua luokkansa parhaaksi hiihtäjäksi.

Täytettyään säädetyt 15 vuotta reaalilyseon neljäsluokkalainen Väinö Thomasson vaihtoi nimensä Tanneriksi. Aivan yksin hän ei ollut nimenvaihtoasiassa liikkeellä, sillä hänen naapurinsa, mutta ei sukulaisensa E. Edward Thomasson suomensi sukunimensä Väinön kanssa yhtä aikaa. Pojilla oli määrätyt kolme kertaa juhlallinen ilmoitus lehdessä jossa todettiin, että Nimemme ovat tähän asti olleet E. Edward ja Wäinö Thomasson; tästä lähin tulevat olemaan E. Edward Laakso ja Väinö A. Tanner. Mitään ylenpalttista suomalaisuusaatteen puuskaa Tannerin muistelmien mukaan nimenvaihdokseen ei kuulunut, mutta jostakin hänen päähänsä oli pinttynyt ajatus, ettei hän halunnut olla Thomasson. Väinön Maria-äiti tosin oli kiihkeän uskonnollisuutensa lisäksi innokas suomalaisuusliikkeen kannattaja, joten äidin ajattelu varmasti vaikutti myös nuoreksi mieheksi varttuneen Väinön intoon suomentaa nimensä.

Jos Väinön oppikouluun meno oli aiheuttanut keskustelua Thomassonien perheessä niin hänen luokioon siirtymisestään taidettiin jo sitten ihan riidelläkin. Väinön isä Gustaf oli nimittäin jyrkästi Väinön lukioon menoa vastaan ja ilmoitti, ettei hänen varansa riittäisi kustantamaan pojan opintoja. Orastavia poliittisia kykyjä osoittaen Väinön onnistui kuitenkin neuvotella isänsä kanssa sopimus, jonka mukaan hän menisi loma-aikoinaan töihin ja pyrkisi itse kustantamaan lukion käymisestä koituvat kulut.

Keväällä 1897 Väinö oli päättänyt keskikoulun mainiolla todistuksella, jonka keskiarvona oli 8,64. Kymppejäkin todistuksessa oli kolme suomenkielessä, kirjanpidossa ja voimistelussa. Siinä mielessä Väinöllä oli kaikki edellytykset jatkaa opintojaan lukiossa. Ennen lukion alkua hänen täytyi kuitenkin pestautua kesätöihin, jotta opiskelukassa olisi kesän aikana karttunut. Väinö pääsikin töihin Kaivopuistoon rakennustyömaalle tiilenkantajaksi ja myöhemmin saman rakennusliikkeen kirjuriksi. Lukiossa opiskelu sujui mutkitta ja Tanner kirjoitti itsensä ylioppilaaksi keväällä 1900 luokkansa priimuksena tietenkin yleisarvosanalla laudatur.

Tannerin lukioaikoihin liittyi läheisesti kaveriporukka, jota hän itse muistelmissaan kutsui neliapilaksi. Neljän pojan ryhmä harrasti monenlaista urheilua mutta etenkin pitkiä hiihtoretkiä Helsingin ympäristössä. Poikien harrastuksiin kuului myös soittaminen orkesterissa, jossa Tannerin instrumenttina oli huilu. Tanner oli poikavuosinaan melko ujo eikä siksi menestynyt erityisemmin seurustelussa tyttöjen kanssa. Myös julkiset esiintymiset hieman kammottivat nuorta Tanneria.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tannerin kiinnostus kohdistui Suomen Liikemiesten Kauppaopistoon. Tähän opinahjoon hän ystävänsä Janne Etholénin kanssa pyrkikin jo kesällä 1900. Liikemiesten kauppaopisto oli kolmeluokkainen koulu, johon ylioppilaat pääsivät suoraan toiselle luokalle. Tämä ei kuitenkaan riittänyt kunnianhimoisille nuorille miehille, vaan he vaativat koulunjohtajalta pääsyä suoraan kolmannelle luokalle. Alun vastaan pyristelyn jälkeen koulunjohtaja suostui poikien pyyntöön, mutta vain sillä ehdolla, että nämä tenttisivät toisen luokan kurssit opintojensa aluksi. Näin herrat Tanner ja Etholén pääsivät opiskelemaan kaupallista alaa. Jossain mielessä Tanner ehkä hieman alitti omat mahdollisuutensa, sillä hänen menestyksensä lukiossa enteili ehdottomasti yliopistouraa.

Poliittisen ajattelunsa herättäjänä Tanner piti helmikuun manifestia. Tannerin kouluaikojen poliittisia harrastuksia voi pitää lähinnä suomettarelaisina, mutta liikemiesopiston aikana hänen poliittinen maailmankatsomuksensa alkoi toden teolla hahmottua. Kouluaikojen mieliaiheen eli kielipolitiikan sijaan Tanner kiinnostui opettajiensa rohkaisemana yleisemminkin yhteiskunnallisista kysymyksistä. Erityisesti maisteri Yrjö W. Jahnsson innosti Tanneria perehtymään osuusliiketoimintaan. Aivan merkityksetöntä ei ollut sekään, että liikemiesopiston opettajakuntaan kuului eräs Väinö Wallin myöhemmin Voionmaa. Wallin ei tosin opettanut Tanneria, mutta näiden työväenliikkeen kannalta kahden niin tärkeän miehen tiet kohtasivat ensikertaa juuri liikemiesopistolla vieläpä sisäänpääsykuulustelun yhteydessä.

Vuosi liikemiesopistossa oli monessakin mielessä suoraa jatkoa koulunkäynnille. Tanner kuvailee muistelmissaan kuinka he tekivät itseään huvittaakseen pieniä kepposia opettajilleen kuin koulussa konsanaan. Myös liikemiesopiston opetus oli hyvin koulumaista. Tannerin mukaan opistossa menestymiseen riitti se, että teki läksynsä ja piti korvansa auki tunneilla. Tanner todella menestyikin sillä hän valmistui keväällä 1901 luokkansa priimuksena.
Tanner liittyi syksyllä 1900 Uusmaalaiseen osakuntaan, vaikka siis ei opiskellutkaan vielä yliopistossa. Osakuntatoiminnan kautta Tanner pääsi kosketuksiin yliopistoväen kanssa ja tempautui mukaan myös kansansivistystyöhön, jota kaikki osakunnat tuolloin innokkaasti harrastivat. Kansanvalistus tarkoitti käytännössä julkista esiintymistä, mikä oli enemmän tai vähemmän kauhistus ujolle ylioppilas Tannerille. Joululomansa aikana hän kuitenkin joutui kahteen otteeseen esiintymään kyseisissä kansanvalistustilaisuuksissa. Näitä kokemuksia Tanner luonnehti elämänsä piinaavimmiksi. Julkiset esiintymiset saivat kuitenkin pian jatkoa, kun Tanner määrättiin luennoimaan Myrskylään kahdeksi viikoksi. Tämän komennuksensa aikana Tanner sai esiintymiseensä varmuutta ja alkoi hiljalleen tottua ajatukseen väkijoukoille puhumisesta.

Talvikausi 1901 oli Tannerille eräänlaista etsimisen aikaa. Häntä oli pyydetty pyhäkoulun opettajaksi, mutta päätöstä asiassa Tannerin oli vaikea tehdä. Lopulta luettuaan romaanin Richard Bruce Tanner teki päätöksen ryhtyä pyhäkoulunopettajaksi ja samalla hän päätti äitinsä toiveiden mukaisesti pyrkiä pappisuralle.

Opiskeluihinsa kauppaopistossa Tanner oman muistinsa mukaan ehti paneutua vain pintapuolisesti ja vasta huhtikuussa 1901 hän sai kiinni rivakammasta lukutahdista. Opintojen ohessa Tannerilla oli jos jonkinlaista harrastusta. Jo syksyllä 1900 Tanner oli ryhtynyt henkivakuutusasiamieheksi, mutta siitä ei tullut uraa nuorelle ylioppilaalle. Suoraan sanoen Tanner sai kovasanaisen huomautuksen tekemästään henkivakuutuksesta ja kyllästyi työhönsä pian negatiivisen palautteen saamisen jälkeen.

Liikemiesopiston jälkeen Tanner suuntasi katseensa työelämään. Entisen opinahjonsa suosittelemana Tanner sai töitä Torniosta F. O. U. Nordbergin tukku ?ja vähittäiskauppaliikkeestä. Torniossa Tanneria odotti konttoristin työpaikka ja sadan markan kuukausi palkka. Helsingistä katsoen uusi työpaikka oli kauhean kaukana, mutta liikemiesopiston priimukselle tarjottiin silti parasta mahdollista paikkaa ja varsin kilpailukykyisellä palkalla. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Väinön isä ansaitsi vuosikymmenien palveluksen jälkeen Valtion Rautateillä noin 70 markkaa kuukaudessa, joten konttoristin tilipussi tuntui luultavasti Väinöstäkin melko muhkealta.

Työstään Tanner pienien alkuvaikeuksien jälkeen selviytyi erittäin hyvin. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli hoitaa liikkeen kirjeenvaihtoa lähinnä Saksaan. Tannerin työtehtävät muodostuivat jopa helpoiksi hänelle ja melko pian levoton nuorimies tunsi kyllästyvänsä helppoon työhönsä. Lisähaasteita Tanner sai lehtialalta, kun hänet pestattiin pienen torniolaislehden aputoimittajaksi. Toimittajan työssä Tanner pääsi tutustumaan varsin laajasti Tornion ja tietysti myös Haaparannan kulttuurielämään. Kotiin kirjoittamassaan kirjeessä Tanner kuvaa kulttuuririentoja ja kertoo, että on ollut jo kolmessa konsertissa daaminsa kanssa. Kuka tai ketkä olivat Tannerin seurana noissa tapahtumissa jää historian hämärään.

Tannerin työsuhde Tornioon oli tehty vuodeksi, mutta jo syksyllä 1901 hän ilmoitti halunsa palata Helsinkiin. Työnantaja suostuikin purkamaan työsuhteen muutaman päivän miettimisen jälkeen ja Tanner palasi syys-lokakuun vaihteessa kotiin. Paluu oli varsin riemukas niin kotiväen kuin vanhan kaveriporukankin puolesta. Väinön ystävät olivat siirtyneet yliopistomaailmaan ja niinpä hänkin kirjautui 9.10.1901 Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan. Tannerin yliopistoura lähti käyntiin historian, filosofian, suomen kielen ja vanhojen käsialojen opinnoilla, joihin hän perehtyi perusteellisesti heti syksyllä 1901. Opinnot jäivät pian kuitenkin sivuun, sillä Tanner innostui jälleen liiketoiminnasta ja hän lähti osakkaaksi Talous-Osakekauppa nimiseen yritykseen sekä pestautui liikkeeseen vielä konttoristiksi. Alkuinnostuksen jälkeen konttoristin työt alkoivat jälleen maistua puulta ja Tanner irtisanoutuikin varsin pian uudesta työpaikastaan. Seuraavaksi Tanner kokeili siipiensä kantavuutta kaupparatsuna, mutta totesi pian, ettei ollut tarpeeksi supliikkimiehiä työhön, jossa jatkuvasti piti tuputtaa tavaraa ihmisille silloinkin kun nämä eivät olleet siitä vähääkään kiinnostuneita. Tanner koki epäonnistuneensa surkeasti, kun oikein mikään työ ei ottanut tulta alleen, niinpä hän alkoikin suunnitella siirtymistä ulkomaille.

Murhemielen painama Tanner meni maisteri Yrjö Jahnssonin juttusille ja pyysi jonkinmoista neuvoa siitä mitä epäonnistuneen liikemiehenalun olisi silloisessa tilanteessa tehtävä. Jahnssonilla olikin ehdotus valmiina. Tannerin pitäisi jättää yksityiseen omistukseen perustuvat liiketoimet taakseen, sillä niissä tähdättiin aina vain omaan etuun eikä välitetty yhteisen edun ajamisesta tuon taivaallista. Jahnssonin ratkaisu Tannerin huoliin oli osuusliiketoiminta, joka Suomessa oli vielä tuohon aikaan melko tuntematonta. Jahnssonin mukaan osuusliiketoiminta oli eettisesti korkeatasoisempaa, sillä siinä bisneksen teko tähtäsi yhteiseen tai siis ainakin osuuskunnan hyvään. Vaikka Tanner ei heti tuntenutkaan suoranaista kutsumusta osuustoimintaan, hänen mielenkiintonsa joka tapauksessa heräsi. Myöhemmin Jahnsson suositteli Tannerille lähtöä Saksaan ja kirjoitti tälle myös suosittelukirjeen, jonka tenhovoima itämeren tuolla puolen osoittautui kuitenkin melko vähäiseksi.

Saksassa Tanner hakeutui hampurilaisen keskusosto-osuusliikkeen palvelukseen. Työpaikan hankkiminen ei kuitenkaan sujunut aivan niin helposti kuin nuori ja innokas ylioppilas oli kuvitellut.

Hakiessaan työharjoittelijan paikkaa Tanner törmäsi yllättäviin ongelmiin, sillä maisteri Jahnssonin suosituksista ei ollut paljonkaan apua. Vasta kolmannen kerran samaa paikkaa haettuaan Tanner hyväksyttiin keskusosto-osuusliikkeeseen harjoittelijaksi, mutta silloinkin täysin palkatta. Tanner aloitti postinlajittelijana, mutta kohosi parin kuukauden jälkeen konttoristiksi, mistä työstä hänellä alettiin myös maksaa palkkaa. Tannerin kuvauksen mukaan työolot olivat melko askeettiset, mutta nuoren miehen halu oppia uutta oli niin voimakas, että pienet vastoinkäymiset eivät häntä häirinneet.

Aluksi Tanner asui puolalaisessa perheessä, mutta muutti pian lähemmäs työpaikkaansa huoneeseen, jonka lapseton saksalainen pariskunta hänelle vuokrasi. Tämä pariskunta tuli Tannerille hyvin läheiseksi ja erityisesti uunimuurarina työskennellyt isäntä oli mieluista juttuseuraa nuorelle suomalaiselle. Isäntä oli palava sosialidemokraatti, mikä mahdollisesti vaikutti Tannerin myöhempiin valintoihin suurestikin.

Yleisesti ottaen asuminen Hampurissa ei ollut kallista. Huoneen vuokra oli noin 12-15 Saksan markkaa kuukaudessa, kun konttoristin kuukausipalkka oli noin 100 markkaa. Tosin on huomautettava, että lämmitys ei kuulunut huoneen vuokraan, vaan siitä piti maksaa erikseen. Niinpä neuvokas Tanner ostikin pienen spriikamiinan, jolla hän saattoi edullisesti lämmittää huonettaan. Tanner muisteli myös, että paksujen vällyjen välissä ei voinut tulla kylmä varsinkin, kun Hampurin talvi oli lyhyt ja Suomen oloihin tottuneelle varsin leuto.

Kaikki aika ei kuitenkaan kulunut Tanneriltakaan työntekoon, vaan hän oli mukana monenlaisessa harrastustoiminnassakin. Suomalaisen merimieskirkon yhteydessä järjestettiin joitakin juhlia, joissa Tanner esitti puheita ja muutaman kerran myös huilu ja okariina esityksiä. Saksalaisten työtoveriensa kanssa Tanner teki soutumatkoja Alster järvelle. Noilla retkillä oli koeteltu soutajan taitoja kilpailussa, jonka Tanner Manes nimisen työtoverinsa kanssa voitti ylivoimaiseen tapaan. Tanner saavutti työtoveriensa parissa voimamiehen maineen, kun hän soutukilpailujen jälkeen kellisti työpaikkansa riskeimmät miehet painissa. Tanner kuvaili tosin työtovereitaan heiveröisiksi, mutta kaikesta huolimatta nämä alkoivat kutsua Tanneria suomalaiseksi karhuksi (der finnische Bär).

Elokuun lopulla vuonna 1903 Tanner sai kirjeen Suomesta Juho Rauniolta, joka tarjosi Tannerille paikkaa Turun Vähäväkisten Osuusliikkeen kaupanhoitajana. Tanner keskusteli tarjoutuneesta tilaisuudesta saksalaisen oppi-isänsä Heinrich Kaufmannin, joka suositteli lämpimästi paikan vastaanottamista. Niinpä Tanner ei pitkään viivytellyt vastauksessaan, jossa hän suostui Raunion ehdotukseen vaikka pitikin tarjottua 175mk/kk palkkaa liian pienenä. Tanner aloitti välittömästi valmistelut kotimatkaa varten ja 6.10.1903 Tanner jo asui Turussa ja allekirjoitti työsopimuksensa Turun Vähäväkisten Osuusliikkeen kanssa.
Kaupanhoitaja Tanner sai johdettavakseen maan suurimman osuusliikkeen, jolla oli kahden vuoden toiminnan jälkeen jo 7 myymälää ja 2 leipomoa sekä 20 hengen henkilökunta. Turun Vähäväkisten Osuusliike perustettiin kirjaltaja Juho Raunion aloitteesta Raunistulan työväenyhdistyksen voimin vuonna 1901. Ensimmäisen tilipussinsa Tanner käyttikin polkupyörän hankintaan, sillä kaupanhoitajan tehtävät vaativat jatkuvaa liikkumista ympäri Turun kaupunkia. Tannerin arki ei kuitenkaan ollut sellaista kuin suuren osuusliikkeen johtajan arjen voisi kuvitella olevan. Tannerin varsinainen työpaikka eli osuusliikkeen päämaja sijaitsi matalassa puutalossa, joka oli Tannerin kuvauksen mukaan puoliksi laho ja lattialla vilistävät rotat toivat rakennukselle oman erikoisleimansa. Tannerin työhuone oli niin pieni, että konttoripöytä vei siitä puolet, joten Suomen suurimman osuusliikkeen johtaja tuskin koki olevansa suuri herra, kun hän teki liikkeensä tilauksia lattialla välillä vilahtelevat rotat seuranaan.

Tuore kaupanhoitaja ajautui politiikan syövereihin, kun hän yhdessä Juho Raunion kanssa päättivät vastustaa osuuskauppojen keskusliikkeen perustamista Suomeen. Tannerin mielestä keskusliikkeen perustaminen oli vielä aivan liian aikaista ja sai käsityksilleen vahvistusta kirjeitse Saksasta Heinrich Kaufmannilta. Sen sijaan maahan olisi perustettava yhteisostoliittoja, jollaista Tanner ja Raunio alkoivat innokkaasti puuhata Lounais-Suomeen.
Tampereella järjestettiin Suomen osuuskauppojen edustajien kokous, jossa oli tarkoitus päättää keskusliikkeen perustamisesta. Tanner ja Raunio matkustivat Tampereen kokoukseen vakaana tarkoituksenaan estää keskusliikkeen syntyminen Pellervo-seuran suunnittelemalla tavalla. Tanner ja Raunio olivat valmistautuneet kokoukseen huolellisesti ja Tanner esitti kokousväelle oman alustuksensa, jossa hän vakuutti yhteisostoliittojen olevan ylivoimaisesti parempi vaihtoehto Suomen osuuskaupoille kuin jäykkä keskusliike. Yhteisostoliitto olisi voinut Tannerin mukaan hoitaa samat tehtävät kuin suunniteltu keskusliikekin, mutta vain paljon joustavammin. Tanner vastusti erikoisesti ajatusta siitä, että tuleva keskusliike tulisi toimimaan tukkukauppana osuuskaupoille. Tanner esitti käsityksenään, että Suomen osuuskaupat olivat liian pieniä ja niitä oli vielä aivan liian vähän, jotta keskitetysti johdettu tukkukauppa tai paljottaismyynti voisi olla kannattavaa.

Tarkasti laaditusta strategiasta huolimatta Tanner, Raunio ja kumppanit jäivät kokouksessa vähemmistöksi ja osuuskauppojen keskusliikkeen perustaminen eteni vauhdilla. Kun kokous käsitteli perustettavan keskusliikkeen eli SOK:n sääntöjä Tanner oli vielä mukana aktiivisesti kokouksessa. Kun kokous muuttui SOK:n perustavaksi kokoukseksi niin Tanner ja lounaissuomalaiset osuuskauppamiehet siirtyivät viereiseen huoneeseen pitämään omaa kokoustaan, jossa Lounais-Suomen osuuskauppojen yhteisostoliittoa LOL:ia todenteolla hahmoteltiin (LOL perustettiin virallisesti seuraavana kesänä). Vaikka pöytäkirjojen perusteella kokous eteni varsin rauhallisesti, oli kokouksen ilmapiiri ilmeisen tulehtunut, sillä SOK:ta perustamassa ollut Juho Torvelainen muisteli, että naapurihuoneeseen siirtynyttä vähemmistöporukkaa kutsuttiin paikanpäällä pässikomiteaksi. SOK siis perustettiin maaliskuussa 1904, mutta Tannerin ja muiden turkulaisten voitoksi oli laskettava se, että SOK:hon liittyi sen alkuvaiheessa ainoastaan 12 osuuskauppaa maan 88 osuuskaupasta.

Vaikka Tampereen kokous olikin Tannerin poliittisen uran ensimmäinen merkittävä hetki se oli sitä osuustoimintapoliittisessa mielessä. Tampereen kokoukseen liittyi hyvin vähän varsinaisia ideologisia piirteitä. Ainoastaan paikalla Porin osuuskaupan edustajana ollut Eetu Salin käytti puheenvuoroissaan voimakkaasti sosialidemokraattista retoriikkaa. Silti LOL oli selvästi työväenliikkeen edustajien yhteenliittymä, jota voitiin pitää vastavetona porvarilliselle SOK:lle. Mitenkään kirkuva tämä vastakkain asettelu ei kuitenkaan ollut ja Tannerin mukaantulo varsinaiseen työväenliikkeen toimintaan tapahtui aivan toisaalla kuin tässä Tampereen kokouksessa.

Tanner liittyi pian Turkuun muuttonsa jälkeen paikalliseen työväenyhdistykseen ja oli yhdistyksen toiminnassa mukana jo syksyllä 1903. Tannerin sisäänajoa turkulaiseen työväentoimintaan joudutti roimasti se, että Tannerin vuokraisäntänä oli räätälimestari Kaarlo Kalke, joka oli erittäin aktiivinen sosialidemokraatti. Tanner tutustui pikavauhtia Turun keskeisiin sosialidemokraattisiin vaikuttajiin kuten N. R. af Ursiniin ja Taavi Tainioon. Toden teolla Tanner pääsi mukaan Turun työväenyhdistyksen toimintaan, kun häntä pyydettiin juhlapuhujaksi 5.6.1904 järjestettyyn juhlakokoukseen. Tannerin puhe käsitteli järjestäjän toiveiden mukaisesti 8-tunnin työpäivää.

Seuraava harppaus Tannerin poliittisella uralla oli valinta puoluekokousedustajaksi. SDP:ssä oli päätetty järjestää ylimääräinen puoluekokous 25.?29.9.1904, josta tuli siis Tannerin ensi kohtaaminen sosialidemokraattien johtavien poliitikkojen kanssa. Puoluekokous oli Tannerille suuri kokemus. Tanner kirjoittaa muistelmissaan:
Ensi kertaa mukana olevalle tarjosi oman mielenkiintonsa nähdä yhtaikaa koolla puolueen silloiset silmäntekevät, joista oli yhtä ja toista lukenut ja kuullut, mutta joita ei vielä ollut tavannut.

Tannerille näytti olleen kauhistus se kuinka kovaa puolueen sisäinen kamppailu oli. Tanner muistelee tulleensa kokoukseen siinä luulossa, että siellä oltaisiin kuin veljet keskenään, mutta totuus osoittautuikin aivan toisenlaiseksi. Kova kielenkäyttö ja henkilöön käyvä hyökkäily oli Tannerille outoa ja hän tunsi olonsa omien sanojensa mukaan tuskaiseksi. Vaikka kielenkäyttö oli kovaa, Tanner löysi puoluekokouksessa muutaman esikuvan, sillä hän kertoo muistelmissaan, että erityisesti Taavi Tainion ja Eetu Salinin sujuvasanaiset puheenvuorot tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Kriisi työnantajan kanssa ajaa Tannerin Englannin matkalle
Tannerin poliittinen ura oli syksyllä 1904 nosteessa ja Vähäväkisten osuusliikkeelläkin meni ihan mukavasti, joten olisi voinut olettaa, että Tannerin elämä oli melko huoletonta. Tämä olettamus on kuitenkin väärä. Tannerin ja Vähäväkisten johtokunnan suhteet olivat kiristyneet jo alkuvuodesta 1904 ja syksyn aikana Tanner harkitsi jo eroamistakin. Vaikka osuusliikkeen raha-asiat olivat varsin hyvällä tolalla oli johtokunta milloin mistäkin syystä tyytymätön nuoreen kaupanhoitajaansa. Erään kerran Tanner joutui omasta pussistaan korvaamaan pilaantuneet sillit, joita hän oli myymälöihinsä tilannut. Tästä tapauksesta karhentuneena Tanner oli äyskäissyt, ettei hän ehtinyt jokaisesta sillin päästä haukkaamaan. Johtokunnan ja Tannerin välit huononivat jälleen joulukuussa 1904, kun hänen epäiltiin hoitaneen joitain tilauksia omiin laskuihinsa. Nämä epäilykset kuitenkin hälventyivät pian vuodenvaihteen jälkeen, mutta johtokunnan ja Tannerin väliset konfliktit eivät olleet ohi.

Seuraavan kerran johtokunta ja Tanner olivat napit vastakkain palkan korotusasiassa. Osuusliikkeen kirjanpitäjän palkkaa esitettiin nostettavaksi 120 markasta peräti 150 markkaan ja samalla johtokunta esitti muitakin palkankorotuksia, mutta Tannerin palkasta johtokunta ei puhunut halaistua sanaakaan. On päivän selvää, että johtokunta halusi piikitellä kaupanhoitajalleen ja viesti meni myös perille. Tanner tiesi viimeistään tämän tapauksen myötä, että hänen eroanomustaan jo suorastaan odoteltiin johtokunnassa. Kiivaan keskustelun jälkeen Tannerillekin esitettiin 10 mk:n korotusta palkkaan, mikä ei tietenkään tyydyttänyt kunniastaan tarkkaa kaupanhoitajaa. Vähäväkisten osuusliikkeen johtokunta ajautui keskinäisiin erimielisyyksiin ja osuuskuntakokous toukokuussa 1905 päättyi yleiseen riitelyyn siitä mitä Tannerin suhteen olisi tehtävä. Tanner otti sekavassa tilanteessa "aikalisän" ja pyysi neljän kuukauden lomaa, joka hänelle myönnettiin. Lomansa aikana Tanner suunnitteli toteuttavansa jo pitkään haaveilemansa Englannin matkan.
Englannissa Tanner pääsi tutustumaan osuustoimintaliikkeen syntysijoihin ja suurimpiin osuuskuntiin maailmassa. Hän kiersi innokkaasti pääkonttorista toiseen ja tutustui monenlaisiin tehtaisiin ja tuotantolaitoksiin ympäri Englantia ja aina Irlannissa asti. Tanneria kohdeltiin hyvin ja häneen suhtauduttiin varsin kunnioittavasti, sillä olihan hän työväenosuusliikkeen johtohenkilöitä Suomessa. Ennen Tannerin Englantiin lähtöä LOL oli tosin sopinut riitansa SOK:n kanssa ja yhdistynyt käytännössä keskusliikkeen alaorganisaatioksi, joten työväenosuusliike oli varsin läheisissä väleissä porvarillisen osuustoiminta keskittymän kanssa.

Lomalle lähtiessään Tanner oli jättänyt taakseen aikamoisen mellakan Vähäväkisten osuuskaupassa. Tanner oli varmasti suunnitellut, että tilanne Turussa rauhoittuisi hänen lomansa aikana, mutta toisin kävi. Vaikka Tanner oli vielä maailmalla Vähäväkisten johtokunta päätti erottaa Tannerin. Tannerin kannattajat etupäässä Kalke ja Rainio yrittivät sitkeästi saada johtokunnan päätöksen kumotuksi. Useamman myrskyisän kokouksen jälkeen Suomeen vastikään palannut Tanner päätti antaa periksi ja tyytyä laittomaksi epäiltyyn erottamiseensa. Tannerin muistelmista välittyy voimakkaasti sellainen tunnelma, että Tanner oli itse asiassa melko helpottunut, kun hän pääsi irrottautumaan riitaiseksi muodostuneesta työsuhteestaan, vaikka hän toki koki epäonnistuneensa.

Vähäväkisistä potkut saanut Tanner ei jäänyt pitkäksi aikaa suremaan kohtaloaan, vaan hän päätti kokonaan vaihtaa alaa. Juho Torvelainen oli tarjonnut Tannerille toimittajanpaikkaa Wiipuri-lehdestä, jonka hän ottikin vastaan. Tannerin Viipurin aika oli värikäs. Eräänlaisen kohokohdan muodosti siinä Juho Torvelaisen sortuminen alkoholismiin, joka pakotti hänet eroamaan päätoimittajan tehtävistä. Näin ollen Tannerista nuoresta sosialistista tehtiin neljäksi kuukaudeksi suomettarelaisen sanomalehden vt. päätoimittaja.

Viipurin kauden jälkeen Tanner siirtyi Poriin Sosialidemokraatin toimittajaksi. Eetu Salinin osuus Tannerin Poriin muutossa oli aivan keskeinen, sillä hän piti kokeneen puoluejyrän esittämää kutsua lähes käskynä siirtyä Poriin. Taustalla oli varmasti myös SDP:n Oulun puoluekokouksen päätös siitä, että sosialidemokraattien ei pitäisi enää työskennellä porvarien lehdissä.

Porin alueen valitsijayhdistyksen kokousta pidettiin Porissa 25.11.1906. Tanner oli tässä kokouksessa sihteerinä ja Eetu Salin toimi sen puheenjohtajana. Salinin onnistui yllättää Tanner täydellisesti, kun hän luki valtiopäiväehdokkaiksi ehdolla olevien listalta muiden mukana Tannerinkin nimen. Muistelmissaan Tanner toteaa, ettei hänen ehdokkuudestaan ollut ennen tätä tilaisuutta mitään puhetta. Näin ollen voi sanoa, että Salin veti Tannerin mukaan valtakunnanpolitiikkaan. Tanner valittiin valtiopäiväehdokkaaksi jäsenäänestyksessä varsin suuren kannatuksen turvin, joten hän saattoi olla melko varma läpimenostaan Suomen ensimmäiseen eduskuntaan jo joulukuussa 1906, vaikka varsinaisiin vaaleihin oli vielä aikaa. Kun vaalit lopulta suoritettiin tuli Tanner valituksi kansanedustajaksi 8091 äänellä. Tannerin äänimäärä oli vaalipiirissä hyvää keskitasoa ja hänen kannatuksensa oli siis varsin vakuuttavaa.

Kansanedustajaksi pääseminen tarkoitti Tannerille myös muuttoa takaisin entiseen kotikaupunkiin Helsinkiin, missä hän pääsi jälleen mukaan osuusliiketoimintaan. Turun "Vähäväkinen" vaihtui vain Elantoon, jonka hallintoneuvoston jäseneksi entinen kaupanhoitaja nimitettiin syksyllä 1907. Ensimmäiset vuodet Elannon hallintoneuvoston jäsenenä Tanner oli ikään kuin tarkkailijan roolissa, mutta viimeistään vuodesta 1909 hän lukeutui osuusliikkeen keskeisimpiin johtajiin. Elannon toimitusjohtajaksi Tanner nimitettiin vuonna 1915.

Kahden yhteiskunnallisesti näin mittavan uran yhteen sovittaminen tuntuu nykypäivän näkökulmasta lähes mahdottomalta tehtävältä. Elannon johtajuus ja poliittinen ura olivat varmasti usein työlästä saada mahtumaan yhden miehen kalenteriin, mutta oli kaksoisroolista epäilemättä monia etujakin. Ensinnäkin työ Elannossa tarjosi Tannerille varmat ja melkoisen hyvät tulot, mikä puolestaan vapautti hänet monista poliitikon toimintaa rajoittaneista kytkennöistä. Yritysjohtajan ja liikemiehen ominaisuudessa hän pääsi lisäksi tutustumaan moniin porvarillisiin vaikuttajiin ja nautti epäilemättä jonkinmoista arvonantoa piireissä, joissa ei tavallisesti työväen edustajista sen suuremmin välitetty.

Tanner oli innokkaasti mukana valtiopäivätyössä, sillä hän oli jäsenenä valtionvarainvaliokunnassa ja toimitusvaliokunnassa sekä varajäsenenä lakivaliokunnassa. Kun Tanner oli vielä mukana Elannon toiminnassa, piti hänellä heti kansanedustajauransa alkupuolella hyvänlaista kiirettä, silti hän ei ollut poissa ainoastakaan ensimmäisten valtiopäivien istunnoista. Tannerin muistelmat antavat ensimmäisen eduskunnan toiminnasta varsin elävän kuvan. Kansanedustajat saattoivat puhjeta yhteislauluun istuntojen väliaikoja kahvilassa kuluttaessaan eikä tavattomia olleet nuorten miesten kesken käydyt painiottelutkaan, joihin Tanner epäilemättä otti mielellään osaa.

Sosialistisen kirjallisuuden kääntäminen oli miltei muoti ilmiö työväenliikkeessä 1900-luvun alussa. Myös Tanner tempautui tähän tendenssiin mukaan ja käänsi useita sosialismin klassikoiksi luettavia teoksia. Suurimman osan käännöksistään Tanner teki saksankielisistä alkuteoksista, mutta myös muutamia ruotsin ja englanninkielisiä teoksia julkaistiin Tannerin kääntäminä.
Väinön elämään ilmaantui vuonna 1907 Linda Anttila niminen ylioppilas. Ensimmäisen kerran Väinö ja Linda kohtasivat Ylioppilaiden Sosialidemokraattisen Yhdistyksen YSY:n kokouksessa. Linda on myöhemmin kertonut, että hän kiinnitti huomionsa vakavaan harmaapukuiseen nuoreenmieheen, joka otti kokouksessa selvästi tarkkailijan roolin. Varsin pian Linda ja Väinö tiesivät löytäneensä toisissaan elämänkumppaninsa, sillä he solmivat avioliiton helmikuussa 1909. Todellisena osuusliikemiehenä Tanner on kuvannut avioliittoaan yhtiöksi rajattomalla lisämaksuvelvollisuudella.

Vasta-avioitunut Tanner löysi puolue-elämässäkin myötäisen puhurin ja nousi puoluetoimikuntaan keväällä 1909. Puoluetoimikunnan valinnan yhteydessä Yrjö Sirola mainitsi, että Tanner oli ollut sosialidemokraattisen ryhmän revisionistisen suunnan paras teoreetikko joka kirjoittaa ja toimii kyvykkäästi sen mukaan. Tämä sangen imarteleva kuvaus oli sikäli paradoksaalinen, että Tanner myöhemmin oudoksui teoreettista suhtautumista politiikkaan ja oli mitä suurimmassa määrin käytännöllisen reaalipolitiikan kannattaja.

Tannerin poliittinen korkeasuhdanne jatkui vuoden 1910 vaalien jälkeen, kun valtiopäivät kokoontuivat valitsemaan puhemiehistön. Tanner oli ehdolla 1. varapuhemieheksi ja tuli kolmannella äänestyskerralla valituksi. Näin Tanner oli 29-vuotiaana kohonnut ensimmäistä kertaa valtiollisesti merkittävään asemaan.
Tanner oli aloittanut kesken jääneet lakitieteen opintonsa uudelleen vuoden 1908 syksyllä ja oli suoritellut opintojaan muiden kiireidensä ohella. Valmistuminen oli Tannerille tärkeä asia eikä hän halunnut poliittisten harrastustensa estävän opintojen päättämistä. Niinpä Tanner kannattajiensa yllätykseksi ilmoitti, ettei olisi käytettävissä, kun kansanedustajat valittiin vuoden 1911 valtiopäiville.

Kesän 1911 Väinö ja Linda viettivät Porkkalan saaristossa. Lomaillessa Tannerilla oli aikaa pohtia tulevaisuuttaan. Hän oli aiemmin keväällä valmistunut ja oli niin muodoin koulutukseltaan juristi. Hän oli hakenut juristinpaikkaa Helsingistä, mutta tuloksetta, joten katse täytyi suunnata muualle Suomeen. Tässä vaiheessa Tannerin päähän pälkähti, että hänen puoluetoverinsa Anton Kotonen pyöritti omaa asianajotoimistoaan Sortavalassa. Lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen Tanner matkusti Sortavalaan ja vähintään yhtä ytimekkään tapaamisen jälkeen herrat Tanner ja Kotonen sopivat, että ensin mainittu aloittaisi juristina Kotosen firmassa vielä tulevana syksynä.

Keväällä 1913 Tannerin elämässä kääntyi jälleen uusi lehti, kun hän avasi oman asianajotoimistonsa. Tannerin entinen työnantaja Porin Sosialidemokraatti julkaisi ensimmäisen mainoksen 6.9., jossa todettiin varsin lakonisesti, että Väinö Tanner, asianajaja. Toimisto avataan tänään Helsingissä It. Heikinkatu 9. (Uusi Ylioppilastalo). Avoinna kello 10?2 ja 5?7. Puhelin 6852. Tanner ilmoitteli uudesta toimistostaan lehdissä melko innokkaasti. Työmiehessä Tannerin ilmoitus muuttui pian pysyväksi rivi-ilmoitukseksi. Työmies myös julkaisi lyhyen uutisen Tannerin asianajotoimiston avajaisista ja mainosti tässä yhteydessä häntä työväen asianajajana. Tanner oli ehtinyt jo saada melkoisesti nimeä osuustoimintamiehenä ja kansanedustajana, joten ei ole ihme, että hänen lakibisneksensä alkoivat rullata varsin mainiosti. Tannerin juristin ura jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän luopui hyvin kannattavasta toimistostaan jo vuonna 1915.

Tanner palasi takaisin valtiopäiville vuoden 1913 vaaleissa, mutta ehti istua kansanedustajana vain kolme kuukautta, kun I maailmansota keskeytti kansanedustajien työn eikä valtiopäiviä enää kutsuttu koolle ennen vuotta 1917. Tanner palasi myös puoluetoimintaan, kun hänet valittiin varajäseneksi puoluetoimikuntaan Tampereen puoluekokouksessa 26.10.?1.11.1913.

Tanner palasi Elannon hallintoneuvostoon vuonna 1914 ja oli mukana arvostelemassa osuuskunnan toimitusjohtaja kaksikkoa, joka jatkuvaan kritiikkiin kyllästyneenä erosi keväällä 1915. Syntyneessä tilanteessa hallintoneuvosto haki uutta toimitusjohtajaa lehti-ilmoituksella, mutta sopivaa ehdokasta ei ilmaantunut. Hallintoneuvosto pohti hankalaa tilannetta kokouksessaan kesällä 1915 ja päätti lopulta yksimielisesti Tannerin poissa ollessa pyytää tätä ottamaan toimitusjohtajan tehtävät hoitaakseen. Pesti Elannon toimitusjohtajaksi oli Tannerille erittäin mieluinen ja vaimonsa kanssa neuvoteltuaan hän päätti ottaa tarjotun työn vastaan.

Kun eduskunta kutsuttiin koolle vuonna 1917, oli sosialidemokraateilla valtiopäivien enemmistö ja näin ollen hallituksen muodostaminen ilman SDP:tä olisi ollut hankalaa. Toisaalta hallitusvastuun ottaminen oli sosialidemokraateille varsin vaikea asia, sillä puolue oli moneen kertaan päättänyt, ettei se voinut mennä hallitukseen niin kauan kuin Suomessa pitäydyttiin kapitalistisessa järjestelmässä. Houkutus hallitusvastuun ottamiseen oli silti suuri varsinkin siksi, että eturivin porvarit J. K. Paasikiven ja E. N. Setälän johdolla olivat ilmoittaneet hallituksen muodostamisen kuuluvan nimenomaan sosialidemokraateille. Tässä tilanteessa hallitusvastuusta vetäytyminen ei enää vaikuttanutkaan niin oikealta päätökseltä kuin aikaisempina vuosina.

Tokoin senaatin syntymiseen johti lopulta Paasikiven tekemä ehdotus siitä, että hän yksityisenä kansalaisena neuvottelisi porvaripuolueiden puolesta SDP:n kanssa hallituskokoomuksen muodostamisesta. Paasikivi oli uhannut, että porvaripuolueetkin vetäytyisivät hallitusvastuusta, ellei SDP suostuisi mukaan. Tällöin sortokauden ajalta peräisin ollut venäläinen senaatti olisi jatkanut aina seuraaviin vaaleihin saakka. SDP:ssä päädyttiin siihen, että työväen kannalta venäläinen senaatti olisi mahdollisimman huono vaihtoehto ja huono olisi konservatiivinen porvarisenaattikin, joten olisi kaikkien etu hieman rikkoa sosialistisen internationaalin sääntöjä ja mennä mukaan hallitukseen. Niinpä Tokoin hallitukseen tuli kaikkiaan kuusi sosialidemokraattia: siviilitoimituskunnan päälliköksi Julius Ailio, teollisuustoimikunnan päälliköksi Matti Paasivuori, kulkulaitostoimikunnan päälliköksi Väinö Voionmaa, kamaritoimituskunnan päälliköksi Wäinö Wuolijoki ja valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi Väinö Tanner.

Elintarviketilanteen sääntelyn järjestämisestä tuli Tannerin johtaman toimituskunnan suurin urakka. Elintarvikelain valmistelusta vastasi pääasiassa W. A. Lavonius, jonka Tanner oli huhtikuussa 1917 nimittänyt lain valmistelijaksi. Elintarvikelain virallinen nimi "laki eräänlaisen omaisuuden käytöstä sodan aikana ja sodan aiheuttamissa poikkeuksellisissa oloissa" oli melko epäselvä, mutta siitä sai jonkinlaisen tuntuman lain luonteesta, joka oli lyhyesti sanottuna yksityistä omistusoikeutta rajoittava. Lain tarkoituksena oli antaa senaatille keinot elintarvikesäännöstelyn järjestämiseksi tarvittaessa vaikka pakkokeinoin. Elintarvikelaki hyväksyttiin eduskunnassa yllättävänkin nopeasti, sillä yksityisomaisuuteen puuttunut lakiesitys oli aluksi hyvin epäsuosittu. Lopullisesti laki hyväksyttiin eduskunnassa 2.6.1917. Aivan ilman painostusta se ei kuitenkaan mennyt läpi, sillä senaatin piti uhata eduskuntaa erolla ennen kuin sen lakiesitys sai eduskunnan siunauksen.

Tokoin senaatti alkoi hajota heinäkuussa 1917, kun eduskunta hyväksyi ns. valtalain ja julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. Venäjän väliaikaisen hallituksen alaisen Suomen senaatin jäsenet joutuivat silloin ylivoimaisten paineiden kohteeksi ja valtalakia kiihkeästi puolustaneiden sosialidemokraattien edustajat alkoivat yksi toisensa jälkeen irrottautua senaatista. Tanner pysyi senaattorin virassaan syyskuuhun saakka, jolloin Tokoin senaatti lopullisesti erosi.

Hektisten poliittisten vaiheiden jälkeen Tannerin onnistui järjestää kahden viikon loma myös Elannon toimitusjohtajan kiireisistä tehtävistä ja hän lähti maalle rauhoittumaan. Sosialidemokraattien lähtö senaatista oli ollut Tannerin mielestä kurja temppu ja senaatin eron jälkeen hän oli perin pohjin kyllästynyt kaikkeen politikointiin. Muistelmissaan hän kirjoitti seuraavasti: "Vakaasti päättelin, et¬ten enää puutu niin ikävään ja toivottomaan hommaan kuin politiikkaan." Tannerin vetäytyminen politiikasta ja työväenliikkeen radikalisoituminen vallankumoukselliseksi tapahtuivat kutakuinkin samoihin aikoihin. Tanner vastusti vallankumousyritykseen ryhtymistä jyrkästi. Vallankumouksellisen kansanvaltuuskunnan edustajat tarjosivat Tannerille finanssiministerin paikkaa, mutta siitä hän kieltäytyi ehdottomasti. Niinpä voikin sanoa, että vuoden 1918 sodassa Tannerilla oli syrjään vetäytyvän tarkkailijan rooli.

Sodan jäljiltä työväenliike ja SDP olivat pahasti hajallaan ja puolueen toiminta oli lähes pysähdyksissä pitkälle syksyyn 1918, kunnes 5.11. SDP valitsi väliaikaisen puoluetoimikunnan valmistelemaan puoluekokousta. Koiton talolla pidetyssä väliaikaisen puoluetoimikunnan kokouksessa puolueen johtoon nousi yksimielisellä päätöksellä Väinö Tanner, joka ryhtyi vimmaisiin puoluekokousvalmisteluihin apunaan puoluesihteeri Väinö Hupli ja vastikään vankileiriltä sangen kurjassa kunnossa vapautunut Taavi Tainio.

Ylimääräinen puoluekokous kokoontui sekin Koiton talolla 27.?29.12. Kokouksen avajaispuheessa väliaikainen puheenjohtaja Tanner tuomitsi laajasti väkivallan työväen luokkataistelun muotona. Tannerin esiintymistä voidaan hyvällä syyllä pitää vuoden 1918 sodan jälkeisen uuden työväenliikkeen linjapuheenvuorona, jonka tarkoituksena oli kannustaa työväenliikkeen aktiivisia toimijoita vaikeassa tilanteessa uudenlaiseen toimintaan, mutta myös vakuuttaa porvarillisille piireille, että jatkossa SDP:n toiminta tulisi olemaan tiukasti kansanvaltaista ja ennen kaikkea Suomen lakien mukaista. Kokouksen esityslista oli pitkä, sillä kiireellistä käsittelyä vaativia asioita oli todella paljon. Puoluekokous sujui kuitenkin rauhallisesti ja kokousväki oli lähes kaikissa päätettävissä asioissa yksimielinen, joten asioiden käsittely eteni kokouksessa joutuisasti. Kokouksen lopuksi puoluetoimikunnan (ja käytännössä puolueen) puheenjohtajiksi valittiin yksimielisellä päätöksellä Väinö Tanner ja Matti Paasivuori. Näin loppuvuodesta 1917 politiikkaan lopullisesti tuskastunut Tanner oli vain vuotta myöhemmin palannut takaisin politiikan tuulisille huipuille.

Keväällä 1920 Suomen hallitus nimitti erillisen komitean valmistelemaan rauhanneuvotteluita Neuvosto-Venäjän kanssa. Tähän rauhankomiteaan valittiin edustajia kaikista puolueista ja Tanner oli yksi sosialidemokraattien edustajista. Hallitus oli asettanut komitean tehtäväksi suunnitella sellaiset rauhanehdot, jotka saisivat mahdollisimman laajan kannatuksen myös eduskunnassa.

Varsinaiset rauhanneuvottelut alkoivat Virossa Tarton kaupungissa kesäkuussa 1920. Suomalaisten neuvotteluasetelma ei ollut helpoin mahdollinen, sillä eduskunnan oikeistoporvarien vaatimuksesta suomalaisten vaatimuksiin kuului Itä-Karjalan alueiden liittäminen Suomeen. Neuvosto-Venäjän valtuuskunnalla ei ollut pienintäkään aikomusta myöntyä suomalaisten ehdotukseen. Itse asiassa Suomen täytyi luopua myös vaatimuksistaan Repolan ja Porajärven pitäjien liittämisestä omiin alueisiinsa. Neuvosto-Venäjän valtuuskunta oli varsin tiukka vaatimuksissaan ja neuvottelut venyivät pitkälle syksyyn. Lopulta Suomen oli tyydyttävä Petsamosta Jäämerelle saamaansa reittiin, joka mahdollisti sen, että Suomi saattoi julistaa säilyttäneensä historialliset rajansa.

Suomalaisen neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajana toimi J. K. Paasikivi, mutta myös Tannerin asema valtuuskunnassa oli huomattava. Voisi jopa väittää, että Paasikivi johti valtuuskuntaa yhdessä Tannerin kanssa tai ainakin tämän avustamana. Kotimaassa rauhanneuvotteluiden etenemistä seurattiin varsin kriittisesti. Kun lopullinen rauhansopimus tuli eduskunnan hyväksyttäväksi, sitä vastusti vain 27 edustajaa, mutta huomattavasti suurempi joukko oli vaatinut rauhanehtojen myöhempää räätälöintiä Suomelle paremmin sopiviksi.

Suomen valtuuskunnan toinen sosialidemokraattien edustaja Väinö Voionmaa kirjaili päiväkirjaansa omat luonnehdintansa suomalaisten valtuuskunnan jäsenistä. Voionmaan arvio Tannerista oli sekä pitkä että värikäs ja hän kirjoitti puoluetoveristaan mm. seuraavasti:
... Jokainen huomaa Tannerin suuren asiallisuuden, järkevyyden ja tyyneyden. Ne ovat todella ihmeteltävät. Hänen esityksensä ovat aina laaditut huomioonottamalla niiden toteuttamismahdollisuuksia. Oikea "beräknaava" luonne. Hänen havaintokykynsä on tarkka ja terävä... Mutta Tannerin tyyneys ei ole kuolleen meren tyyneyttä. Tässä tyynessä lahdessa jos missään "se kala kutee", tasaisesti, myöntelevästikin Tanner ajaa asioita, ylen kuivakiskoisesti... Hänen kärsivällisyytensä on pitkällinen ainoastaan sen vuoksi, että se sitten loppuisi sitä jyrkemmin. Hänen myrskynsä ovat peljättäviä juuri sen vuoksi, että ne tulevat pitkäin poutain perästä äkillisinä, räjähtävinä. Niin keväällä Helsingissä valtiopäivillä, niin täällä useitakin kertoja.

Näistä Voionmaan arvioista saa elävän kuvan siitä, millainen luonne Tannerilla poliitikkona oli. Tavallisesti Tanner todella pitäytyi tiukasti asiakysymyksissä, mutta jos asiat eivät sujuneet pienellä suostuttelullakaan niin kuin hän oli suunnitellut, saivat jääräpäiset vastustajat helposti kokea Tannerin luonteen tulisuuden, kuten Voionmaakin äskeisessä katkelmassa kuvaili.

Jaakko Paavolainen toteaa Tanner elämänkerrassaan, että Tanner palasi Tartosta täynnä itsetuntoa, sillä olihan hän näytellyt varsin keskeistä roolia rauhanneuvottelujen aikana. Vaikka Tarton matka olikin Tannerille henkilökohtainen menestys se ei taannut hänelle rauhaa puolueensa johtajana. Heti Tartosta palattuaan Tanner joutui oman puolueensa vasemmiston hampaisiin siksi, että SDP oli Tannerin johdolla liiaksi lipsunut luokkataisteluperiaatteistaan. Samaan teemaan liittyi myös Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajan Hannes Ryömän erottamisvaatimukset. Tanner asettui kuitenkin puolustamaan Ryömää ja joutui tässä asiassa varsin yksinäiseen oppositioon.

SDP:ssä siis riitti Tannerille tekemistä, mutta kiirettä piti myös muilla rintamilla. Kommunistit nimittäin olivat vallanneet useita työväen kirjapaino ?ja sanomalehtiosuuskuntia ja nyt vuorossa näytti olevan Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, jonka toiminnassa Tanner oli tiiviisti mukana. TSOY:n ylimääräinen yhtiökokous pidettiin Koiton talolla Helsingissä 23.11.1920. Kokouksesta tuli erittäin kuuma koitos kommunistien ja sosialidemokraattien välillä. Sosialidemokraatit olivat taktikoineet edellisessä kokouksessa ja ajaneet yhtiön sääntöihin muutoksen, jonka mukaan jatkossa yhtiökokous tekisi päätökset osake ja ääni-periaatteen mukaan entisen mies ja ääni-periaatteen sijaan. Tämän jälkeen yhtiön osakkeita oli myyty takuuvarmoille sosialidemokraateille niin, että he saattoivat olla varmoja voitostaan yhtiökokouksessa. Kommunistit tulivat silti kokoukseen suurieleisesti tarkoituksenaan aiheuttaa mahdollisimman paljon sekaannusta ja tällä tavalla estää kokousta tekemästä päätöksiä.

Kokous olikin heti alusta alkaen varsin meluisa. Tannerin noustessa lavalle kokouksen avaajina kajahtivat kommunistien alas Tanner! huudot. Metelöinti jatkui, mutta kokouksessa suoritettiin parhaillaan puheenjohtajan vaalia, kun kommunistien johtajana esiintynyt Arvo Tuominen hyppäsi lavalle ja huudatti itsensä puheenjohtajaksi alkaen johtaa kokousta puheenjohtajan nuijaa pöydänkanteen paukutellen. Tuomisen muistelmien mukaan Tanner kysyi Tuomiselta mikä mies tämä oikein luuli olevansa, johon hän vastasi olevansa nyt tämän kokouksen puheenjohtaja. Tämä oli Tannerille liikaa ja kiukun puna levisi hänen totisille poskilleen. Kun Tuominen ei suostunut lähtemään puheenjohtajan paikalta, vaikka Tanner häntä erityisen painokkaasti tähän kehotti, päätti Tanner ryhtyä järeämpiin toimiin. Vanhana painin ja painonnoston harrastajana Tanner kyllä tiesi mistä mieheen oli tartuttava, jotta tämän sai liikkeelle. Niinpä Tuominen lensi lavalta kulisseihin niin, että rytinä kävi. Tämän jälkeen oli selvää, että kokous joutui sekasortoon pitkäksi aikaa. Tuominen ja kommunistit aloittivat oman kokouksensa ja paikalla olleet sosialidemokraatit jatkoivat varsinaista kokousta Kaarlo Harvalan johtaessa puhetta. Sosialidemokraattien kokous olikin pian valmis, mutta kommunistit jäivät vielä jatkamaan omaa kokoustaan. Tämä tapaus oli tietysti esillä myös lehdistössä ja varsinkin kommunistit ottivat tapauksesta kaiken irti Tanneria arvostellakseen.

Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen eli SSTP:n taktiikassa tehtiin muutos 1920-luvun alussa. Aiemman jyrkkään taisteluun sosialidemokraattien kanssa tähdänneen politiikan tilalle tuli uusi yhteistyötä korostanut linja. Vuoden 1922 loppupuolella SSTP:n johto oli useampaan kertaan yhteydessä SDP:n johtoelimiin ehdottaen monenlaisia yhteistyöprojekteja. Aluksi näihin SSTP:n ehdotuksiin suhtauduttiin SDP:ssä penseästi, mutta ajanoloon yhteistyölle alkoi löytyä yhä enemmän kannatusta myös sosialidemokraattien leirissä. Niinpä Tanner ja muut oikeistososialidemokraatit taipuivat sosialistien yhteiseen julistukseen 19.1.1923. Molemmat vasemmistopuolueet julistivat, että he käyvät yhteiseen taisteluun eräissä puolueita yhdistävissä asioissa. Yksi esimerkki tällaisesta puolueita yhdistäneestä asiasta oli punavankien armahtaminen. Vasemmistopuolueiden yhteinen julistus synnytti porvaristossa suurta levottomuutta. Kallion hallituksessakaan ei katsottu sosialistien lähentymistä hyvällä ja hallitus käynnisti suuroperaation kommunistien nitistämiseksi. Kallion hallituksen elokuussa 1923 toimeenpanemat laajat kommunistien pidätykset olivat suoraa seurausta tammikuun julistuksesta. Porvariston reaktion rajuus varmasti yllätti Tannerin ja sosialidemokraatit ja he pyrkivätkin pian ottamaan etäisyyttä kommunisteihin oikeistoa rauhoitellakseen.

Vuosi 1923 oli Tannerille yksityiselämän puolellakin merkittävä. Tanner erosi kirkosta, kun se uuden kirkkolainsäädännön myötä tuli mahdolliseksi, mutta vieläkin merkittävämpää Tannerien elämässä oli Sorkin tilan ostaminen Lohjalta. Jaakko Paavolainen huomauttaa, että Tannerin maakaupoissa oli yksityisen liiketoimen lisäksi vielä poliittinenkin puolensa, sillä kartanon omistajana Tanneria ei enää mitenkään voinut mieltää vallankumoukselliseksi. Tannerin onnistui näin yksityisillä afääreillään pönkittää myös puolueensa asemaa kansanvaltaisena ja laillisena puolueorganisaationa.

Tapaus Väinö Hupli muodostaa mielenkiintoisen osan Tannerin 1920-luvun vaiheista. Huplien perhe oli ollut varsin läheinen Tannerien kanssa, tästä oli osoituksena vaikkapa Porkkalan saaristossa vietetty kesä 1914, jolloin Väinöt olivat paljon tekemisissä keskenään. Uutta työväenliikettä rakennettaessa Väinö Huplista tuli merkittävä kumppani Tannerille myös puolue-elämässä ja osuustoimintaliikkeessä Hupli toimi niin ikään Tannerin läheisenä työtoverina. Miesten väleissä alkoi esiintyä rakoilua jo vuonna 1923, mutta seuraavana vuonna mainitut herrat olivat jo ilmi riidassa keskenään. Väinöjen välirikko juontuu kiistoihin Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa KK:ssa, jonka toimitusjohtajana toimi Hupli ja hallintoneuvoston jäsenenä Tanner. Hupli oli suurella innolla laajentanut KK:ta, mikä ei kaikilta osin miellyttänyt hallintoneuvostoa ja Tanneria. Muistelmissaan Tanner huomauttaa, että Hupli raivostui ankarasti pienestäkin vastustuksesta ja yhteistyö KK:n hallintoneuvoston ja toimitusjohtajan välillä kävi sangen hankalaksi.

KK:n hallintoneuvoston kokouksessa marraskuussa 1924 Hupli jäi uudistusehdotuksineen pahasti alakynteen ja tuohduksissaan hän jätti eroanomuksensa. Hupli luuli kuitenkin, että häntä pyydettäisiin jäämään toimitusjohtajan tehtävään ja kun näin ei tapahtunutkaan hän perui eronsa joulukuussa. Hallintoneuvoston kokous, jossa Hupli perui eronsa oli hyvin dramaattinen. Kun Huplille selvisi, että hallintoneuvosto oli jo myöntänyt hänelle eron kertoi Hupli Tannerille, että hän ei aikonut luopua työpaikastaan elävänä. Sanoipa Hupli vielä senkin, että Tannerkaan ei olisi näkemässä sitä, että hänet erotettaisiin. Tanner kertoi hallintoneuvostolle Huplin henkisen tasapainon järkkyneen ja ehdotti, että hänet vapautettaisiin heti tehtävistään. Hallintoneuvosto äänesti asiasta ja hyväksyi Tannerin ehdotuksen äänin 6?4, mutta päätti lopulta antaa Huplin jatkaa kuun loppuun saakka toimessaan.

Kiperää puheenjohtajakamppailua Tannerin ja Matti Paasivuoren välillä voidaan pitää SDP:n vuoden 1926 puoluekokouksen eräänlaisena kohokohtana, mutta puolueen tulevaisuuden kannalta merkittävämpi uudistus oli ministerisosialismin hyväksyminen puolueohjelmaan. Vuosikausien oppositiossa pysyttelyn jälkeen sosialidemokraattien kenttäväkikin odotti innolla mahdollista hallituskautta. Pitkään ei sosialidemokraattien tarvinnut odotella mahdollisuuttaan, sillä Kallion toinen hallitus kaatui marraskuussa 1926 SDP:n ja RKP:n yhteisin voimin. Kun ruotsalaiset kieltäytyivät hallituksenmuodostamisesta, tarjosi presidentti Relander tehtävää sosialidemokraateille ja Väinö Tannerille. Sopivan hallituskumppanin puutteessa muodostivat sosialidemokraatit yksin maamme itsenäisyyden ajan ensimmäisen vasemmisto ?ja vähemmistöhallituksen. Ministerit Tanner valitsi hallitukseen taitavasti siten, että SDP:n kaikki eri suunnat ja siivet pystyivät sanomaan saaneensa edustajansa valtioneuvostoon.
Tannerin hallituksen alkutaipaleeseen liittyi useita uutuuksia ja ennenkuulumattomuuksia. Suomen ensimmäisen naisministerin ura urkeni, kun Miina Sillanpää tarttui toisen sosiaaliministerin salkunkahvaan. Hieman yllättäen suurin poru oppositiossa nousi pääministeri Tannerin pitämästä hallituksen ohjelmapuheesta, jollaista ei tavanmukaisesti oltu aiemmin valtiopäiville esitetty. Hallitus pyysi äänestystä ohjelmasta, mutta se ohitettiin kuitenkin ilmoitusasiana. Hallitusohjelmasta päästiin äänestämään vasta, kun kokoomus teki pääministerin poikkeuksellisesta toiminnasta välikysymyksen. Hallitus selvisi ensimmäisestä välikysymyksestään äänin 116 - 62 ja sai näin epäsuorasti eduskunnan tuen ohjelmalleen.
 
Suurin yksittäinen jupakka Tannerin hallituksen ympärillä käytiin kuitenkin puolustusvoimain lippupäivän paraatin järjestelyistä. Presidentti Relanderin terveys heikkeni keväällä 1927 nopeasti ja hän joutui jäämään sairaslomalle, jolloin pääministeri Tannerista tuli vt. presidentti ja myös puolustusvoimain ylipäällikön sijainen. Tanner joutui tilanteeseen, jossa hänen oli sosialistihallituksen johtajana otettava vastaan suojeluskuntien marssi valkoisen Suomen voiton juhlapäivänä. Paraatin vastaanottamisesta noussut kohu oli valtava. Kuvaavaa syntyneelle keskustelulle oli, että vielä kolme vuotta myöhemmin vuonna 1930 järjestetyssä SDP:n puoluekokouksessa ylivoimaisesti eniten puheenvuoroja käytettiin Tannerin paraatiin liittyvien tekemisien ja tekemättä jättämisten puntarointiin.

Julkisen kalabaliikin keskittyessä lähinnä tulevan suojeluskuntaparaatin vaiheisiin Tannerin hallitus saattoi suomalaista yhteiskuntaa jäytäneen punavankien armahdusasian päätökseensä. Amnestialain nimellä tunnettu lakiesitys takasi läpimentyään armahduksen ehdonalaisessa vapaudessa tai muulla tavoin valvonnan alaisina olleille punaisten sotarikoksista tuomituille. Lisäksi laki palautti armahdettujen ja jo tuomionsa kärsineiden kansalaisluottamuksen.

Tannerin hallituksen olemassaolon ehtoja alettiin kyseenalaistaa SDP:n sisäisissä keskusteluissa jo keväällä 1927. Myös julkisuudessa alettiin pohtia, aikooko hallitus jatkaa millä hinnalla hyvänsä ja jos näin todella oli, mikä siinä tapauksessa erottaisi sosialidemokraattisen hallituksen sitä edeltäneistä porvariministeristöistä. Niin ikään poliittinen myötätuuli näytti olevan kääntymässä vastaiseksi ja aivan erityiseksi kompastuskiveksi hallitukselle osoittautui vuoden 1928 budjetin valmistelu. Hallituksen esityksessä sosiaalimenoja oli lisätty rutkasti ja koska sosialidemokraatit eivät olleet valmiita luopumaan puolustusmenojen nipistämisestä eivätkä viljatullien alentamisesta, alkoi hallituksen kaatuminen näyttää todennäköiseltä. Budjettineuvotteluiden "kuumaperuna" oli ollut suojeluskuntien valtiorahoitteisuus, josta sosialidemokraatit halusivat eroon, mutta josta oikeisto ei ollut valmis luopumaan. Tannerin hallituksen vuoden ja neljän päivän mittainen taival päättyi, kun hallituksen viljatulliesitys tuli eduskunnassa hylätyksi äänin 115 ? 74.

Vaikka sosialidemokraattinen hallituskokeilu jäikin lyhyeksi, kesti Tannerin hallitus enemmän iskuja kuin yleisesti oli uskottu. Tannerin hallituksen olemassaolo itsessään osoitti ainakin epäilevimmälle oikeistolle, että sosialidemokraatit olivat jättäneet vallankumoukselliset puuhat ja olivat vakavissaan ja laillisin keinoin rakentamassa suomalaista demokratiaa.

Tanner oli tullut SDP:n neljänteentoista puoluekokoukseen Helsinkiin palatakseen politiikan huipulle. Edellinen puoluekokous oli ollut myrskyisä taistelu tannerilaisten ja vasemmisto-opposition välillä. Vuonna 1930 Tanner halusi ehdottomasti välttää samanlaisen voimainkoetuksen. Hän piti tärkeänä sitä, ettei puoluekokous olisi keskittynyt liikaa oikeiston ja vasemmiston väliseen kinasteluun. Tanner toivoi väistävänsä kitkerät, mutta jo tavaksi tulleet vasemmiston kommentit omasta liiallisesta oikeistolaisuudestaan sekä porvarillisen parlamentarismin rummutuksesta.

Hannu Soikkanen toteaa, että Tanner palasi puoluepolitiikkaan enemmän lapualaisuuden rohkeana arvostelijana kuin oikeistolinjan edustajana. Juuri tällaisen käsityksen Tanner halusikin luoda. Hän oli pysytellyt tarkoituksella sivussa parlamentarismikeskustelusta, jonka saattoi ennakoida itselleen hankalaksi. Olihan jo etukäteen selvää, että Tanner joutuisi vastaamaan moneen kiperään kysymykseen johtamansa hallituksen kolmen vuoden takaisista tekemisistä.

Ylivoimaisesti kuumin keskustelun aihe Tannerin hallitukseen liittyen oli niin sanotun paraatijupakan selvittely. Kymmenissä puheenvuoroissa ihmeteltiin, miksi Tanner pääministerinä ollessaan oli ottanut suojeluskuntien paraatin vastaan. Rangaistukseksi entiselle pääministerille ehdotettiin tavanomaisen puolueesta erottamisen korvikkeena isällistä selkäsaunaa. Tannerin ratkaisulle löytyi silti ymmärtäjiäkin. Tanner kuitenkin puolustautui pitkässä ja perusteellisessa selvityksessään siitä miksi hänen oli ollut suostuttava ottamaan vastaan suojeluskuntien ohimarssi. Tanner selitti puoluekokoukselle muun muassa, että presidentti Relander oli pyytänyt paraatin hoitamista häneltä. Tanner katsoi velvollisuutensa olleen suostua presidentin pyyntöön. Tanner huomautti samassa yhteydessä, että tässä asiassa hänen suurin rikoksensa oli jäänyt puoluekokoukselta huomaamatta. Olihan Tanner neljä kuukautta maan vt. presidentti ja siten myös Suojeluskuntien ylin päällikkö.

Puoluekokouspöytäkirjaan otsikolla Julistus taantumusta vastaan painetusta puheesta on hahmotettavissa muutamia teemoja, jotka myöhemmin muodostuivat Tannerin demokratian puolustuksen kannalta keskeisiksi. Muun muassa kansalaisvapauksien koskemattomuuden argumentit tulivat esiin, kun Tanner haki tukea puoluekokoukselta ajatuksilleen kansanvallan asemasta aikansa suomalaisessa yhteiskunnassa sanoessaan:
Minä luulen tulkitsevani kaikkien täällä olevien yksimielisen ajatuksen, kun sanon, että meidän ei ole vapaaehtoisesti suostuttava minkäänlaisiin kansalaisvapauden rajoittamisiin, esitettäköön niiden hyväksi kuinka kauniita perusteluja tahansa. (Hyvä! Hyvä!) Kaikkein vähimmän on meidän puoleltamme suvaittava edes mahdollisuutta tukea ja edistää semmoisia suunnitelmia, jotka jollakin tavalla horjuttaisivat kansanvaltaista ja parlamenttaarista hallitusjärjestelmäämme.

Tanner käsittelee äärioikeiston aktivoitumista suoraan toimintaan, mikä oli hänen omien sanojensa mukaan sosialidemokraattien suurin poliittinen huoli. Tannerin mukaan Lapuan tapahtumiin suurimmat syylliset olivat kommunistit ja toisaalta kansanliikettä kulisseista manipuloivat teollisuusjohtajat.

Puheenvuorossa oli lähes sovittelevia sävyjä, joita kevään ehdittyä pidemmälle oli enää turha etsiä Tannerin tai muidenkaan sosialidemokraattien puheista. Kommunistien tekemisille Tannerilta ei siis riittänyt ymmärrystä, mutta sen sijaan tavallisten talonpoikien suuttumusta ja heidän mielenilmauksiaan hän piti luonnollisena vastauksena kommunistien agitaatioon. Tanner antoi ymmärtää, että koko maahan levinneet talonpoikaisväestön vihanpurkaukset olivat olleet välineitä oikeistoradikaalien piirien valtapyrkimyksille:
Erinäiset fascistisia ajatuksia hautovat henkilöt koettivat saada tämän kansanliikkeen johdon käsiinsä ja kalastella sameassa vedessä. Sitten syntyi yleinen liikehtiminen maassa, jolloin esitettiin jopa lainvastaisiakin vaatimuksia. Tämä loi maamme politiikkaan paniikki mielialan, jonka alaisena jouduttiin käsittelemään m.m. yhdistyslakia tunnetulla seurauksella.

Kansanvallan kriisin aikaiseen keskusteluun kuului oleellisesti kissanhännänveto siitä, oliko lapuanliikkeellä kommunismin hävittämisen lisäksi muita tavoitteita. Oliko kansanliikkeen voimaa kenties tarkoitus käyttää myös sosialidemokraatteja vastaan? Ja ennen kaikkea, kaavailivatko oikeiston radikaalit johtajat maahan diktatuuria tai jotain muuta uutta tapaa hallita?

Vasemmistossa käsitys kansanliikkeen taustavaikuttajista, rahoittajista ja ns. todellisista johtajista oli jokseenkin samanlainen. Matti Lackmanin mukaan SKP:ssä arveltiin jo vuoden 1929 lopulla, että lapuanliike oli kuin marionettinukke, jonka narut olivat tiukasti "suurpääoman" ja "riistoporvarien" käsissä. Tässä asiassa Tanner oli samaa mieltä kommunistien kanssa. Hänellä oli hyvä syy epäillä, että lapuanliikkeen taustalla hääri salaperäisiä vaikuttajia, jotka todella suunnittelivat kansavaltaisen järjestelmän perusteellista remontoimista. Nimittäin joulukuun alussa 1929 kauppaneuvos ja tehtailija Rafael Haarla oli pyytänyt Tanneria ryhtymään Suomen diktaattoriksi. Se, oliko tällä erikoisella ehdotuksella laajempaa kannatusta, ei ole tiedossa, mutta Tanner selvästikin ounasteli, ettei Haarla ollut yksin asiaansa ajamassa.

Tanner oli Elannon toimitusjohtajana jatkuvasti tekemisissä maan tärkeimpien teollisuusjohtajien kanssa. Siksi onkin syytä olettaa, että hänellä oli jonkinlainen käsitys siitä, keitä muita saattoi olla Haarlan itsensä lisäksi tämän tekemän ehdotuksen takana. Näihin Haarlan mahdollisiin taustajoukkoihin Tanner viittaa puhuessaan fascistisia ajatuksia hautovista henkilöistä.

Tanner jatkoi myöhemminkin kulisseissa pysytelleiden oikeistoradikalismin kannattajien arvostelua, mutta ei kuitenkaan ennen Mäntsälän kapinaa maininnut ketään heistä nimeltä. Tämä oli osoitus Tannerin tavasta pitäytyä tarkasti faktoissa. Lakimiehen pedanttisuudella hän vältti puhumasta asioista, joita hän ei pystynyt tarpeen tullen näyttämään toteen. Lipsahduksiakin silti sattui. Sellaisena mainittakoon hänen puheensa Kauhavalla ja Munsalassa elokuussa 1933, jolloin hän innostui arvostelemaan Kivimäen hallitusta siinä määrin räväkästi, että sai myöhemmin oikeudessa sakot sanomisistaan.

Palataanpa vielä hetkeksi SDP:n neljännentoista puoluekokouksen tunnelmiin. Tannerin puheessa erottui puolueväen rauhoittelu ja pyrkimys osoittaa, että sosialidemokraateilla oli edelleen kaikki edellytykset vastata lapualaisuuden haasteeseen kansanvaltaisin keinoin. Puolueväen rauhoittelun tarve oli syntynyt oikeistoradikalismin noususta. Mainittujen syiden lisäksi puolueen kenttäväen rauhoittelu voidaan kytkeä yhteiskunnallisen normaaliuden ja epänormaaliuden ongelmiin.

Tannerin kansanvaltaa puolustavissa kannanotoissa esiintyi vuosina 1929-1933 usein maininta yhteiskunnan epänormaalista tilasta. Tavallisimmin Tanner tarkoitti epänormaaliudella lapuanliikkeen tekemiä laittomuuksia ja niiden aiheuttamia hallinnollisia sekä oikeudellisia ongelmia. Lapuanliikkeen ollessa voimakkaimmillaan sen vaikutus tunkeutui koko yhteiskunnan läpi rikkoen jopa ihmisten henkilökohtaisen koskemattomuuden rajan. Normaaliudesta tuli näin ollen jonkinlainen ihannetilanne, johon kansanvallan puolustajien oli pyrittävä.

Tannerin ajattelussa epänormaalius oli este demokratian toteutumiselle. Yhdistyslain käsittely oli osoittanut, ettei painostusta eli epänormaalia toimintaa voinut hyväksyä. Siksi sitkeä sääntöjen noudattaminen ja elämän jatkaminen mahdollisimman normaalisti olivat itse asiassa parhaita keinoja palauttaa yhteiskunnallinen tasapaino.

Tanner käytti puhuessaan sosialistista retoriikkaa melko vähän silloinkin, kun hän puhui selvästi sosialidemokraattiselle yleisölle. Tanner ei halunnut lietsoa jyrkillä lausunnoilla paniikkia puolueväen keskuuteen. Toisaalta hänen oma asemansa SDP:ssä oli ollut uhattuna sosialidemokraattien oikeiston ja vasemmiston ristiriitojen vuoksi, eikä hän halunnut pilata paluutaan linjaerimielisyyksien takia. Lisäksi Tanner toivoi omien sanojensa mukaan vielä vappunakin, että lapualaisten uho laantuisi ilman suurempia konflikteja ja varoi liikaa provosoimasta oikeistoa. Tanner halusi myös tehdä selväksi, ettei sosialidemokraateilla ollut mitään tekemistä kommunistien kanssa. Kuin varmimmaksi vakuudeksi hän karsi yhteissosialistisiksi tulkittavissa olevat huomautukset puheistaan mahdollisimman vähiin.

Maaliskuussa 1930 lapuanliike piti paljon kohua herättäneen kansankokouksen Lapualla. Tanner julkaisi yhdessä J. W. Kedon, puheenjohtaja Kaarlo Harvalan sekä puoluesihteeri Karl H. Wiikin kanssa kannanoton 19. 3. 1930 Suomen Sosialidemokraatissa Lapualla pidetyn kokouksen johdosta. Tanner vertasi Lapuan kokouksen vaatimuksia kommunistien aiemmin esittämiin vaatimuksiin ja kirjoitti:
Samanlaista voimasanojen käyttöä olemme saaneet kuulla lukuisissa kommunistien kokouksissa panematta sille mitään merkitystä. Miksi olisi asia otettava toiselta kannalta, jos joku pastori tai apteekkari menettää mielensä tasapainon. Tuommoiset intoilijat tehdään helpoimmin vaarattomiksi, ellei heidän suunsoitolleen anna suurempaa merkitystä kuin ne ansaitsevat.

Suomen Sosialidemokraatissa julkaistu kirjoitus jatkoi selvästi puoluekokouksesta alkaneella sosialidemokraattien kenttäväkeä rauhoittelevalla linjalla. Tannerin kielenkäyttö oli tällä kertaa terävämpää ja asiallisen kritiikin ohella Tanner käytti vähätteleviä ja jopa ivallisiakin ilmauksia kuvatessaan Lapuan tapahtumia. Piikittelevä kritikointikin viittasi siihen, että sosialidemokraattien johto oli ottanut Lapuan kokouksessa esitetyt vaatimukset vakavasti.

Lehden palstoilla SDP:n johtajatroikka esiintyi hyvin itsevarmasti. Yksi toisensa jälkeen he vakuuttivat, ettei fasismilla ollut Suomessa menestymisen mahdollisuuksia. Sosialidemokraateista K. H. Wiik oli paneutunut perusteellisimmin fasismin menestymisen edellytyksiin Suomessa ja kirjoittanut asiasta useita artikkeleita. Harvala ja Tanner seurailivat fasismikannanotoissaan Wiikin teoreettisempaa ajatuksen lentoa. Kuten edellä jo todettiin, kirjoituksessa pyrittiin rauhoittelemaan huolestuneita lukijoita ja samalla vahvistaa käsitystä siitä, ettei sosialidemokraatteja voi horjuttaa väkevilläkään puheilla.

Tanner ei kuulunut eduskunnan vahvuuteen keväällä 1930, joten hän ei päässyt valtiopäiväfoorumilla osallistumaan keskusteluun kansanliikkeen ja kansanvallan tulehtuneesta suhteesta. Tanner oli vielä maaliskuussa vähätellyt lapuanliikkeen merkitystä. Vapunpäivään 1930 mennessä tilanne oli muuttunut huomattavasti tukalammaksi, ja se näkyi Tannerin puheessa. Työväenliikkeen suuren päivän tunnelma oli erityisen tiivis. Lisämausteensa vuoden 1930 vappuun antoi SDP:n tunnuksena myöhemmin tutuksi tulleen punalipun julkistaminen. Tanner saattoi siis luottaa siihen, että hänen vappupuheensa huomioitaisiin myös oikeistossa. Kahteen aiemmin esillä olleeseen julkiseen esiintymiseen verrattuna Tannerin asenne lapualaisuuteen olikin nyt huomattavasti jyrkentynyt.

Tanner ei kuitenkaan ollut vielä valmis julkisuudessa myöntämään, että lapuanliikkeestä oli kehittymässä uhka puolueelle tai kansanvaltaiselle järjestelmälle. Suomen sisäpolitiikka oli kovimmassa myllerryksessä sitten vuoden 1918, mutta Tanner yritti edelleen vakuuttaa kuulijansa siitä, että lapuanliikkeen aikaansaama levottomuus laantuisi nopeasti ilman mitään erityisiä toimenpiteitä. Tanner siis pysyi oikeistoradikaalien merkitystä vähättelevällä kannallaan. Hän jopa sanoi maan valtiollisen elämän olevan nukkunutta ja paikallaan polkemista. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka tärkeänä Tanner piti sosialidemokraattisen kenttäväen pitämistä rauhallisena. Ovi normaalioloihin oli pidettävä auki vaikka väkisin.

Reaalipoliitikkona Tanner varmasti oli jo vappuun 1930 mennessä ymmärtänyt, että lapuanliikkeen pysäyttäminen edellytti nimenomaan erityisiä toimenpiteitä. Hallituksen keinoihin Tanner oli menettänyt luottamuksensa, mutta demokraattiseen järjestelmään hän uskoi järkähtämättä. Jos Tannerin demokratianpuolustusta rinnastaisi tieteellisen tutkimuksen dispositioon, niin puoluekokouksen julistus ja maaliskuun kannanotot vastaisivat johdantoa ja taustoja selventävää lukua. Ensimmäinen käsittelyluku olisi ehdottomasti Tannerin puhe 1.5. 1930 Jyväskylän Lounaispuiston lavalla.

On tärkeää huomata, että Tanner ei ollut kelpuuttanut lapuanliikettä vastustajaksi ennen vuoden 1930 vappua. Hän oli puhunut taantumuksellisesta kiihkosta huomioon otettavana ongelmana ja myöhemmin henkilöinyt taantumukselliset kiihkoilijat mielensä tasapainon menettäneiksi kirkonmiehiksi ja apteekkareiksi. Jyväskylän vappupuheessa tämä asetelma muuttui ja samalla, kuten sanottua Tannerin otteet kovenivat. Hän puhui lapuanliikkeestä ensimmäisen kerran vastustajana. Tannerin mukaan oli tultu tilanteeseen, jossa piti tehdä valintoja. Piti valita puolustaako kansanvaltaista järjestelmää vai antaa oikeistoradikaalien kaikessa rauhassa ajaa omat uudistuksensa läpi.

Huomattava muutos aiempaan oli myös se, että Tanner ei enää tehnyt eroa teollisuusjohtajien fasismin ja talonpoikaisen oikeistoradikalismin välillä, vaan Tanner puhui oikeistokommunisteista eli fascisteista, jotka olivat aktivoituneet uudeksi liikkeeksi Lapualla edellisenä syksynä. Ymmärtäväinen suhtautuminen kommunismiin tuskastuneisiin talonpoikiin oli jäänyt puheesta pois ja tilalle oli tullut syytöksiä järjettömästä väkivallasta ja pelkurimaisesta piileskelystä.

Tannerin Jyväskylän puhetta voi tulkita niin, että ulkoparlamentaarinen painostus, väkivalta tai sillä uhkaaminen eivät sinänsä sulkeneet lapualaisuutta tai mitään muutakaan toimijaa politiikan ulkopuolelle. Jotta teko saattoi olla poliittinen, sen täytyi ensinnäkin olla julkinen ja tekijän tai tekijöiden oli otettava tekemisistään vastuu. Tanner tuomitsi väkivallan, mutta lapualaisten toiminnassa ehkä eniten häntä ärsytti kansanliikkeen tapa väistellä vastuuta ja piilotella rikoksentekijöitä. Tanner viittaa sanomalehti Työn Äänen kirjapainon moukarointiin Vaasassa sanoessaan:
Sitä tuskin enää voi kutsua valtiolliseksi väkivallanteoksi, sillä sen tekijät ovat osoittautuneet siksi pelkureiksi, julkisuutta karttaviksi henkilöiksi, että he ovat tähän saakka tekonsa kieltäneet, piileskelleet, jopa hankkineet vastatodistuksia syyllisyyttään vastaan.

Tanner korosti yleisen mielipiteen merkitystä jokaisessa kansanvallan uhattua asemaa käsitelleessä puheessaan. Yksi syy tähän löytyy lapuanliikkeen toimintatavoista, jotka oli viety sekä laillisuuden että samalla myös valtion ja totutunnaisten politiikan tapojen ulkopuolelle. Tästä muodostui Tannerille vaikea periaatteellinen ja sen myötä myös käytännöllinen ongelma. Lapuanliike oli siirtynyt julkisen ja ei-julkisen raja-alueelle. Sillä alueella oli Tannerin hyväksymin keinoin vaikea toimia. Siksi Tannerin kannalta oli siis ensiarvoisen tärkeää, että lapuanliikkeen johto tulisi julkisuuteen. Tanner pelkäsi, että kansanvallan puolustaminen muuttuisi taisteluksi tuulimyllyjä vastaan, ellei pian voitaisi osoittaa, keitä vastaan puolustus oli suunnattu.

Tannerin puheet olivat vuoden 1930 aikana muuttuneet vaiheittain jyrkemmiksi niin, että kesäkuussa hänen kielenkäytössään alkoi näkyä pyrkimys vastata sanallisesti samalla mitalla lapualaisten uhoon. Tätä vaiheittaista radikaalistumista voi kutsua Tannerin profiloitumiseksi toisaalta lapuanliikkeen päävastustajaksi ja samalla yhä selvemmin kansanvallan puolustajaksi. Tämän ilmiön huipentumana voidaan pitää Tannerin puheita aseellisen voiman käyttämisestä lapuanliikettä vastaan.

Kansanvaltaan tyytymättömät tahot olivat pitkin 1920-lukua esittäneet monenlaisia muutoksia vallinneisiin demokratian ja parlamentarismin käytäntöihin. Vastauksena antiparlamentaarisille vaatimuksille Tanner toi kansanvallan puolustuspuheissaan säännöllisesti esiin edustuksellisen demokratian ylivertaisuuden ja vertasi sitä aina diktatuuriin. Tanner oli kuitenkin hyvin tiukasti sitoutunut siihen demokraattiseen tapaan, jota Suomeen oli vuodesta 1907 asti sisään ajettu. Tannerin puheissa tai teksteissä ei esiinny minkäänlaisia karsitun kansanvallan ajatuksia. Suomalaisen kansanvallan vastakohta, epätoivottava vaihtoehto ja demokratian kaventamisen seuraus Tannerin mielessä oli yksi ja sama asia eli oikeistodiktatuuri.

Heinäkuun alussa Tanner nousi puhujalavalle Hakasalmen puistossa Helsingissä. Silloin hän juhlisti puheellaan sosialidemokraattisen työläisnaisliiton kolmekymmentävuotissyntymäpäivää. Tannerin puhe noudatteli tuttua kaavaa. Kommunistien toiminta oli raivostuttanut oikeistolaiset talonpojat, joidenka vihaa diktatuurimiehet halusivat nyt käyttää hyväkseen sillä seurauksella, että Suomi oli saatettu väkivallanteoin häiriötilaan. Tanner oli kesäkuussa ottanut uuden provosoivan tyylin puheisiinsa ja jotain saman suuntaista hän oli punonut osaksi työläisnaisten kunniaksi pitämäänsä puhetta.
Sos. dem. naisliikkeen alkuaikoina 30 vuotta sitten oli pimeä venäläisvallan aika. Silloin haluttiin hävittää suomalaisten oikeudet venäläisten toimesta, mutta kansa ei alistunut tähän vaan nousi vastaan... Nyt on kumminkin jälleen tilanne, joka muistuttaa liiton perustamisaikoja. Taantumuksen uhka on nyt voimakkaana yli maan.

Tanner vertasi lapualaisten väkivaltakampanjaa tsaarin ajan Venäjän sortokausiin. Tällä melko viattoman näköisellä tempulla hän varmasti sai monen vanhan aktivistin poskilihakset nykimään ja kasvot punehtumaan. Aktivistit olivat isänmaallisia hiukan samaan tapaan kuin Tanner oli kansanvallan puolustaja. Toisinajattelevat näyttäytyivät aktivisteille myös epämoraalisina eivätkä pelkästään epäisänmaallisina olentoina. Tällainen ajattelu on sukua Tannerin tavalle nähdä vastustajien politiikka vääränä kieroiluna ja omiensa oikeana, puhtaana ja reiluna pelinä. Sosialidemokraatit olivat vuoden 1918 jälkeen joutuneet jatkuvasti todistelemaan oikeistoporvareille sitoutumistaan yhteisen isänmaan etujen palvelemiseen. Tähän keskusteluun Tannerin vertaus antoi pikantin lisämausteensa.

Tanner oli jo kesäkuussa ihmetellyt, miksi hallitus ei ollut käyttänyt kovempia otteita lapualaisia vastaan. Tampereella syyskuussa Tanner vertasi kevään ja kesän 1930 tilannetta vuoteen 1917, jolloin hän oli itse mukana Tokoin senaatin sosialidemokraattijäsenenä rauhoittelemassa väkivaltaiseksi äityneitä työläiskaarteja. Hän painotti, että Tokoin senaatilla ei ollut puhumisen lisäksi minkäänlaisia työkaluja radikaalin liikehdinnän lopettamiseksi, kun palokuntaakaan ei saanut töihin puhumattakaan poliisista tai suojeluskunnista. Tanner oli vaatinut jo kesällä hallitukselta voiman käyttämistä lapualaisten palauttamiseksi ruotuun ja Tampereen puheessaan hän toisti tämän vaatimuksensa,
Nykyisellä hallituksella on voimaa. Miksi ei sitä käytetä? Hallitus vain "neuvottelee" lapualaisten kanssa ja täyttää lapualaisten vaatimukset usein jo etukäteenkin.

Tannerin puheet voiman käytöstä saivat presidentti Relanderin hermostumaan. Päiväkirjassaan presidentti tilitti tuntojaan Tannerin Tampereen esiintymisestä,
Tanner olisi heti touko-kesäkuussa antanut määräyksen maan aseellisille voimille palauttaa ´järjestys´ maahan... Kuinkahan monta nuorta miestä olisikaan silloin armeijassamme ennemmin ampunut kuulan itseensä kuin rehellisiin kansanmiehiin.

Tannerin innokkuus voimatoimiin lapualaisia vastaan oli kieltämättä hämmentävää. Mitä Tanner oikeastaan tarkoitti, kun hän puhui voimasta tai voiman käytöstä? Tarkoittiko Tanner hallituksen voimalla tavanomaista poliisitoimintaa? Hän oli jokaisessa lapuanliikettä käsittelevässä puheessaan arvostellut hallitusta siitä, että kommunistien ärhentelyyn valtiovalta oli totutusti reagoinut nopeasti, mutta lapualaisten kiihkeiksi yltyneisiin kokouksiin ei oltu puututtu.

Tannerin mukaan lapualaisten kohteleminen kommunistien tapaan olisi estänyt kesän 1930 väkivallan. Tähän aiheeseen Tanner palasi heti päästessään ääneen valtiopäivillä lokakuussa. Hän olisi kuitenkin ollut valmis menemään yleistä järjestyksenpitoa pidemmälle lapualaisten läksyttämisessä. Hallituksen toimettomuuteen kyllästynyt Tanner arvioi mitä seurauksia voimankäytöllä olisi saattanut olla.

Jos tässä yhteydessä jonkun verran uhreja olisi sattunut, ei vika olisi ollut hallituksen eikä lainkuuliaisten kansalaisten, vaan niiden, jotka hinnalla millä tahansa ovat tahtoneet pitää meidän yhteiskuntamme keinumistilassa.
Oliko Tanner kostonhimoinen? Kaipasiko hän jonkinlaista hyvitystä punaisten kovaan kohtaloon vuonna 1918? Tuskinpa vain. Tannerin oli kuitenkin vaikea hyväksyä, että oikeistolaiset yhteiskuntarauhan häiritsijät saivat esivallalta osakseen paljon lauhkeamman käsittelyn kuin vaikkapa punakapinalliset tai kommunistit olivat saaneet.

Aseellisen voiman käyttämistä kättä pidempänä kansanvallanpuolustamisessa on joka tapauksessa vaikea sovittaa Tannerin maltillisen politiikan perinteeseen. Tannerin ajatusten kulkema matka tammi-helmikuun puoluekokouksen monitasoisesta varovaisuuspolitiikasta syksyn asevoiman käyttämisen vaatimuksiin tuntuu häkellyttävän pitkältä. Puoluekokouksessa oli tosin pohdittu myös voimankäytön oikeutusta taistelussa "taantumusta" vastaan. K. H. Wiik oli kirjoittanut vuoden 1929 puoluetoimikunnan menettelytapaesityksen johdannossa työväen oikeudesta vastustaa fasismia myös diktatorisin keinoin. Wiikin mukaan muihin kuin rauhanomaisiin toimiin voitiin ryhtyä vain siinä tapauksessa, että puolustettiin parlamentaarista demokratiaa sitä uhkaavalta fasistiselta väkivallalta. Tanner oli epäilemättä tutustunut tähän Wiikin tekstiin, mutta silti on vaikea arvioida missä määrin se vaikutti Tanner omiin mielipiteisiin voimankäytön oikeutuksesta. Vaikka Tanner ei ollutkaan innostunut organisoimaan työväen omia joukkoja väkivaltakoneeksi, olivat Wiikin ja Tannerin ajatukset vähintäänkin samansuuntaisia.

Vaikka on totta, että Tanner oli merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, ja kaikilla hänen julkisilla kannanotoillaan oli merkitystä poliittisessa keskustelussa. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei Tannerilla ollut vuoden 1930 kevään ja kesän aikana mitään tekemistä armeijan, poliisivoimien tai niiden komentamisen kanssa. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut valtaa määrätä mistään toimenpiteistä lapuanliikettä vastaan ja siksi on kohtuullista väittää, että Tannerin puheissa oli vahvasti jälkiviisaan oppositiopolitiikan tuntua.
Tanner arveli, että lapuanliikkeen voima oli hiipumaan päin ja että menettelytavat eli väkivaltapolitiikka tulisi koitumaan liikkeen turmioksi. Tanner viittasi Tampereen puheessaan 15. 9. 1930 Vihtori Kosolan samana päivänä julistamaan lapuanliikkeen kyydityskieltoon, kun hän totesi
... terrori on aina kaksiteräinen miekka; jos lapuanliike luopuu terrorista, ei kukaan ota sitä enää vakavalta kannalta ? jos se taas jatkaa terroria, ei sitä enää kukaan vakavasti kannata. Se on nyt luhistunut liike, joka tarvitsee vain armoniskun.

Tannerin puheet voiman käytöstä olivat siis kansanvallanpuolustusta ja lapuanliikkeen vastustamista kovimmillaan. Ennen vaaleja kovat sanat olisi helposti voinut tulkita vaalipuheiksi, joiden tarkoituksena oli kiinnittää mahdollisimman monen äänestäjän huomio kansanvallan puolesta taisteleviin sosialidemokraatteihin. Vaalien jälkeen eduskunnassa jatkunut Tannerin hyökkäys ei kuitenkaan enää ollut vaalipropagandaa. Mahdollisesti Tanner toivoi puheillaan vauhdittavansa lapuanliikkeen kansansuosion laskua ja antavansa näin armoniskun kompastelevalle kansanliikkeelle.

Tannerin paluuta valtiopäiväpuhujaksi lokakuun 24. päivänä vuonna 1930 voidaan pitää sekä hänen henkilökohtaisena, että myös SDP:n sisäpoliittisena linjanvetona. Tanner hyökkäsi hallitusta vastaan kirpein argumentein ja kuvaili perusteellisesti kansanvaltaa kohdanneita vaikeuksia maassamme. Puheessaan Tanner sanoi, että maan sisäpolitiikassa oli tapahtunut käänne parempaan ja että lapuanliikkeen vaikutus valtakunnanpolitiikassa oli vähenemään päin.

Syksyyn 1930 asti Tanner oli puolustanut kansanvaltaa ja/tai vastustanut lapuanliikettä poliittisen yleisön ja äänestäjien eli kentän tasolla. Tanner oli antanut ymmärtää, että lapuanliikkeen olemassaolo oli ollut mahdollista taantumuksen eli oikeistoporvariston poliittisen voiman lisääntymisen takia. Lapuanliike oli Tannerin puheissa lokakuuhun 1930 saakka ongelma, joka piti ratkaista ensin, jotta paluu normaaliin poliittiseen elämään Suomessa voisi alkaa. Lokakuussa lapuanliikkeen ongelma näytti ratkenneen kuin itsestään, mutta siitä huolimatta oikeistoporvarillisen politiikan nousukausi edelleen jatkui. Tanner siirtyi kentän tasolta päättäjien tasolle eduskuntaan. Tannerin puheet suuntautuivat päättäjien tasolla laajemmin oikeistoporvarillista politiikkaa vastaan. Hallitus peri kansanliikkeen vaatimusten toteuttajana lapuanliikkeen roolin Tannerin arkkivihollisena. Tanner oli siirtynyt kansanvallanpuolustuksessaan uuteen vaiheeseen. Lapuanliikkeen aiheuttama välitön, ulkoinen uhka oli väistynyt ja järjestelmän sisäinen pysyvämpi uhka eli kokoomuslainen oikeistopolitiikka oli tullut tilalle.

Lokakuun 24. päivän puheessaan Tanner käsitteli syksyn 1930 vaaleja. Hallitus oli tiedonannossaan ottanut kunnian hyvin ja rauhallisesti sujuneista vaaleista. Tanner ei ollut tyytyväinen hallituksen kantaan vaan kommentoi:
On kyllä totta, että vaalit sujuivat paremmin kuin aikanaan kesällä uskallettiin toivoa, mutta paljon on silti tapahtunut laittomuuksia ja säännöttömyyksiä vaalien aikana. On havaittu, että monessa kunnassa on ilman mitään oikeutta toimitettu äänioikeuden riistoja: lukuisia henkilöryhmiä, varsinkin kommunistiseen puolueeseen lukeutuvia, on yksinkertaisesti pyyhitty ääniluetteloista pois. Hallitus on kieltänyt kommunisteilta kaiken vaalitoiminnan. Minkä nojalla, sitä ei ole ilmoitettu.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olivat tannerilaisessa kansanvallan ymmärryksessä koskemattomia. Siksi Tanner otti myös demokratian puolustuksessaan johdonmukaisesti esiin yleisen äänioikeuden merkityksen kansanvaltaiselle yhteiskunnalle. Tanner pelkäsi, että jos vaalien häiritseminen ja äänioikeuden loukkaukset jatkuisivat pitkään, niin niihin ikään kuin totuttaisiin. Yleisen äänioikeuden loukkaamattomuuden takaaminen oli siis Tannerin mielestä ehdottoman tärkeää, mikäli haluttiin turvata aito edustuksellisuus maassamme. Aidon edustuksellisuuden ongelmaan Tanner ottikin kantaa puheessaan:
Tämä kaikki osoittaa, etteivät vaalit suinkaan olleet normaaliset ja ettei eduskunnan nykyinen kokoonpanokaan siis ole seuraus normaalisista vaaleista, vaan erikoisten olojen aikaansaama. (Vasemmalta: Oikein!)

Tannerin väite, että erikoisissa oloissa pidetyt vaalit olisivat vääristäneet eduskunnan paikkajakaumaa, on mielenkiintoinen. Lapuanliikkeen painostuspolitiikalla oli varmasti ollut vaikutusta vaalien lopputulokseen ja sen lisäksi porvaripuolueiden vaaliliitot olivat vieneet laskennallisesti SDP:ltä peräti kuusi edustajan paikkaa. Mutta olisiko Tanner pitänyt eduskunnan kokoonpanoa vääristyneenä, jos SDP olisi kaikesta huolimatta pystynyt säilyttämään määrävähemmistönsä valtiopäivillä. Sitä voi vain arvailla, mutta syksyn 1930 vaalitappio oli joka tapauksessa kova takaisku SDP:lle. Sosialidemokraattien vuoden vaihdetta kohden jatkuvasti kriittisemmäksi muuttunut oppositiopolitiikka selittyy osaksi tappiolla vaaleissa ja myöhemmin kommunistilakien käsittelyssä.

Vaalien kulkuun puuttuessaan hallitus oli Tannerin mukaan toiminut suorastaan lainvastaisesti. Hallituksen syntilistan synkintä luettavaa Tannerin käsityksen mukaan olivat kuitenkin laiminlyönnit, joiden seurauksena suuri määrä vakaviakin rikoksia oli jäänyt selvittämättä. Laillisuus oli Tannerin kansanvallanpuolustuksen peruselementtejä. Palatessaan laillisuuden teemaan 24. lokakuuta Tanner väitti, että tuomioistuimet olivat maassa tyhjänpanttina kun lapualaisten kostoa pelkäävät rikoksen uhrit eivät uskalla tai viitsi tehdä rikosilmoituksia. Tanner huomautti, että tavallisen kansalaisen silmin katsottuna näytti siltä, ettei yhtään ainoata tapausta selvitellä. Tanner kuvasi osuvasti Lapuan kesään kiinteästi kuulunutta pelon ilmapiiriä, kun hän puhui kansalaisten turvattomuuden tunteista sanoen:
Semmoinen uhri, jota valtiovalta ei halua suojella, vetäytyy mieluummin rauhaan, pakenee ehkä kotipaikaltaankin, tahtoo joka tapauksessa itse huolehtia omasta turvallisuudestaan, kun valtiomahti ei sitä tee. (Vasemmalta: Oikein!)

Oikeusjärjestelmän rampautuminen vaikutti koko yhteiskuntaan. Ihmisten henkilökohtaisen koskemattomuuden lisäksi uhattuina olivat myös poliittiset ja oikeudelliset instituutiot. Tannerin mielestä ontuva oikeuslaitos ei ainoastaan ollut menettänyt arvovaltaansa, kun se ei kyennyt puuttumaan lapualaisten tekemiin rikoksiin, vaan vajaatoimisena oikeuslaitos saattoi myös hallituksen ja eduskunnan hankalaan asemaan. Eduskunnan ja hallituksen arvovalta oli sidottu niiden yhteistyönä syntyneisiin lakeihin. Mikä olisi hallituksen ja eduskunnan funktio ja mikä legitimoisi niiden aseman, jos lakien rikkomisesta ei joutuisi vastuuseen? Laillisuuden kriisi ravisteli siis valtiojärjestystä sen perusteita myöden.

SDP:n ehdokkaaksi valittu Tanner oli omien sanojensa mukaan presidenttikilvassa lähinnä mielenosoituskandidaattina. Tannerin ja sosialidemokraattien tavoitteena oli ensisijaisesti estää Svinhufvudin tai Kallion valinta. Tannerin menestymistä ei pidetty todennäköisenä ja siksi hän lupasi jo vaalitaistelun aikana tukensa Ståhlbergille. Siitä, kuinka tosissaan Tanner ehdokkuutensa otti, kertoo hänen muistelmansa tai paremminkin se, minkä Tanner jättää kertomatta. Tanner nimittäin sivuutti koko presidentinvaalin toteamalla, että sosialidemokraattien valitsijamiehet äänestivät toisessa ja kolmannessa äänestyksessä Ståhlbergiä, mutta Svinhufvud voitti vaalin. Omaa osuuttaan presidentinvaaleissa Tanner ei vaivautunut kommentoimaan mitenkään.

Tannerin vaalipuheissa näkyi se, ettei hän pitänyt omia mahdollisuuksiaan presidenttikilvassa kovinkaan hyvinä. Tannerin puhekiertue vaalien alla oli varsin lyhyt ja puheissaan hän tyytyi kertaamaan menneen vuoden tapahtumia lähes raportoivaan sävyyn. Presidenttiehdokkaana Tanner oli paljon säyseämpi, kuin mitä hän oli ollut eduskuntavaaliehdokkaana. Lapuanliike ja kansanvallan ongelmat olivat tietysti esillä myös Tannerin presidentinvaalipuheissa, mutta eivät enää niin korostettuina kuin kesällä ja syksyllä 1930.

Lapuanliikkeen vaikutusvallan vähetessä sen osuus poliittisessa keskustelussa pieneni, ja talouspolitiikka sekä erilaiset laman lievitysohjelmat saivat jatkuvasti enemmän huomiota osakseen. Kansanliikkeen haukkumisesta oli kuitenkin tullut Tannerille tapa. Se oli eräänlainen välttämättömyys, jolla saattoi osoittaa, kuinka heikosti maan asiat olivat. Poliittisen ilmapiirin muutos on havaittavissa myös Tannerin puheissa. Tanner otti vaalipuheisiinsa tammi-helmikuussa 1931 valtiontalouden ongelmat oikeistoradikalismin aiheuttaman uhan rinnalle.

Koko vuoden 1930 jatkunut kuulijoiden rauhoittelu oli Tannerin presidentinvaalipuheista hävinnyt kokonaan. Tanner jopa korosti menneen vuoden epänormaaliutta ja puhui vaarallisista ajoista, jolloin maassa olisi kaivattu presidentiltä ja hallitukselta jämerämpää johtajuutta. Tanner oli talvella 1930 pyrkinyt pitämään sosialidemokraattien kenttäväen rauhallisena vakuuttamalla heille, että lapuanliike häviäisi itsestään. Vuotta myöhemmin lähestymistapa oli päinvastainen. Tanner herätteli turkulaisia kuulijoitaan sanomalla:
Mutta vaarahan ei silti vielä ole täysin ohitse. Muistettakoon vain, millä silmin vuosi takaperin katsottiin oloja, jolloin jokainen koetti tuudittaa itseään lepotilaan, otaksuen, että siihen saakka sattuneet tapaukset olisivat tilapäisiä eivätkä tulisi jatkumaan. Vieläkin voi sattua minkälaisia yllätyksiä tahansa. Sen vuoksi on työväen luokan oltava jatkuvasti varuillaan ja jo ajoissa pantava jyrkkä vastarinta käyntiin.

Tanner oli puoluekokouksessa 1. helmikuuta 1930 sanonut luulevansa, että pahin levottomuuden aika oli ohitse. Tannerin tilannearvio ei tuolloin olisi voinut mennä paljonkaan enemmän pieleen, mutta vuotta myöhemmin rauhoittelupuheen hylkääminen oli osoitus onnistuneemmasta poliittisen ilmapiirin tulkinnasta. Kuihtuvan kansanliikkeen toiminta oli vuoden 1930 aikana pursunut laittomuuksia ja vallattomuutta, joista Tanner mielellään syytti kokoomusta tai yleisemmin oikeistoporvareita. Tanner ei enää pitänyt lapuanliikettä samalla tavalla konkreettisena uhkana yhteiskuntarauhalle kuin aiemmin. Sen sijaan lapuanliikkeen kiistatta epäonnistuneet manööverit sisäpolitiikassa tarjosivat Tannerille retorisen kepin, jolla porvarien hätyyttäminen onnistui tilanteessa kuin tilanteessa. Myöhemmin vuoden 1933 eduskuntavaalikampanjassa Tanner ja sosialidemokraatit käyttivät lapuanliikkeen ja oikeistoporvarien virheiden ja niiden seuraamusten kertaamista hyväkseen varsin tehokkaasti.

Presidenttiyttä Tanner käsitteli lähinnä puhuessaan presidentin valtaoikeuksista, joita hän vertasi Ruotsin ja Englannin monarkkien valtaan. Tanner totesi Suomen presidentillä olevan valtakunnassaan moninkertaisen vallan eurooppalaisiin kruunupäihin verrattuna. Tässäkin yhteydessä Tanner muisti arvostella porvaripuolueita. Tannerin mukaan presidentin valta oli perua vuoden 1919 tilanteesta, jossa oikeistolaisia monarkisteja oli täytynyt hyvitellä jotta tasavaltainen valtiosääntö saatiin hyväksyttyä.

Tanner piti presidentin valtaa siis liiankin suurena, mutta tähdensi, että kuka tahansa tulisi valituksi tärkeintä olisi, että presidentti sitoutuisi tiukasti demokraattiseen hallintotapaan. Tanner käsitti presidentin toimenkuvan eräänlaiseksi tarkkailijaksi, jonka oli pysyteltävä puoluepoliittisten intohimojen ylä- ja ulkopuolella ja puututtava asioiden kulkuun silloin, kun hallituspuolueet olisivat takertuneet takaperoiseen tai huonoon politiikkaan.

Ensimmäiset tiedot Mäntsälän kapinasta Tanner sai Helsingin Sanomien toimittajalta Lassi Hiekkalalta illalla 27.2.1932. Hiekkala soitti Tannerille tuskastuneena, kun ei hän ei ollut saanut ketään hallitukseen kuuluvaa kiinni ja vaikutti siltä, että hallituksessa ei oltu lainkaan tietoisia siitä, mitä Mäntsälässä oli meneillään. Hiekkala pyysikin Tanneria ryhtymään toimeen, jotta viranomaiset ja maan ylin johto saataisiin ajan tasalle. Tanner soittikin ensi töikseen pääministeri Sunilalle, joka sai nyt ensi kertaa kuulla Mäntsälässä puhjenneesta kapinasta. Tanner soitti myös oikeus ? ja sisäministereille, mutta ei saanut näitä langan päähän. Presidentti Svinhufvud sen sijaan keskeytti palaverinsa kenraalien kanssa keskustellakseen hetken Tannerin kanssa. Tanner patisteli presidenttiä armeijan lähettämiseksi Mäntsälään, mutta presidentti jarrutteli Tannerin intoa ja totesi, että antaa asiantuntijoiden ensin lausua asiasta oman mielipiteensä. Presidentti tarkoitti tällä tietysti parhaillaan palaveeraavia kenraaleitaan.

Mäntsälän kapina ei leimahtanut mitenkään tyhjästä, vaan oikeistoradikaalit olivat valmistelleet jonkin sortin vallankeikausta jo koko vuoden 1931 ajan. Joulukuussa 1931 oli levinnyt huhu kaappaushankkeista. Ilmeisesti aikainen talven tulo ja autokelien huonontuminen lykkäsivät kaappausta kevättalveen 1932. Alkuperäisen suunnitelman mukaan lapuanliikkeen miesten oli määrä vallata Helsinki itsenäisyyspäivänä 1931. Oikeistoradikaalien suunnitelma B oli kaappauksen aloittaminen Mäntsälästä. Maan ylin johto oli ollut varuillaan loppuvuodesta 1931, mutta talven aikana tilanne rauhoittui ja Tannerinkin mielenkiinto luultavasti kiinnittyi enemmän maailman lamasta selviämiseen kuin oikeistoradikaalien piirien puuhasteluun. Näin ollen voi väittää, että Mäntsälän miehet onnistuivat yllättämään Suomen kapinallaan, mutta alun yllätys olikin suurin piirtein ainoa asia mikä onnistui kapinan toteutuksessa. Kapina oli nimittäin hätäisesti ja suurella vimmalla toteutettu eikä sillä ollut minkäänlaisia onnistumisen edellytyksiä. Noin viikon kapinoinnin jälkeen koko kapinan johto joutui antautumaan ja tilanne lopullisesti laukesi.

Kapinan jälkiselvittely alkoi eduskunnassa maaliskuun 10. päivänä, kun hallitus antoi kansanedustajille tiedonantonsa kapinatapahtumista. Sitä seuranneessa keskustelussa Tanner vaati kapinallisille kovia rangaistuksia. Vuoden 1918 tapahtumien jälkiselvittelyt olivat tiheään esillä Tannerin puheessa. Tanner otti saman aiheen puheeksi joka kerran, kun hän vaati kapinallisille tuomioita. Punakapinallisten karusta kohtelusta oli helppo löytää perustelut sille, miksi Mäntsälän kapinallisiakaan ei pitäisi päästää liian helpolla. Tanner arvosteli hallitusta ankarasti siitä, että kapinan rivimiehet oli päästetty Mäntsälästä aseineen kotiinsa ilman, että edes heidän henkilötietojaan oli rekisteröity, saati sitten että kapinaan osallistuneita olisi jollain tavoin kuulusteltu. Myöhemmin kävi ilmi, että suojeluskuntapäällikkö Lauri Malmberg oli Mäntsälässä omin luvin kumonnut hallituksen määräyksen kotiin päästettävien kapinallisten luetteloinnista.

Keskustelu kapinaviikon tapahtumista jatkui huhtikuun 12. päivänä, kun hallitus toi eduskuntaan lakiesityksensä kapinaan rivimiehinä osallistuneiden armahtamisesta. Tanner oli jälleen äänessä ja vyörytti tottuneesti syytöksiään onnettomuuteen itsensä ajaneiden oikeistoporvarien niskaan. Kuukautta aiemmin Tanner oli käyttänyt arkailematta vuoden 1918 kapinallisten kohtelua esimerkkinä siitä kuinka perusteellisesti kapinallisia voitaisiin rankaista, jos siihen vain löytyisi poliittista tahtoa. Tästä teemasta Tanner ei luopunut armahduslakikeskustelussakaan, mutta keskeisimmäksi vaatimuksekseen hän kohotti todellisten syyllisten rankaisemisen. Tanner oli huolestuneen pannut merkille, että lapuanliikkeen taustavaikuttajien, siis kansanliikkeen harmaiden eminenssien tekemisistä oli julkisuudessa vaiettu. Tanner pelkäsi, että kapinan suunnittelijat ja niin ollen sen suurimmat syylliset eivät joutuisi lainkaan syytteeseen.

Suojeluskunnat olivat Tannerin käsityksen mukaan tapahtuneeseen yhtä syyllisiä kuin kapinansuunnittelijatkin. Niinpä suojeluskuntia olisi kapinan jälkeen tuuletettava perusteellisesti. Tanner jyrähtikin, että koko suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen olisi Suomen tulevaisuuden kannalta paras vaihtoehto, mutta koska se ei porvaristolle kuitenkaan sopisi, olisi tyydyttävä vain erottamaan järjestöstä kaikki epäluotettaviksi osoittautuneet jäsenet. Tanner kysyi eduskunnalta, kuinka moni suojeluskuntalainen olisi ollut valmis aseelliseen yhteenottoon kapinan kukistamiseksi. Hänen arvionsa mukaan halukkaita ei olisi ollut kovinkaan monta ja siksi
suojeluskuntiin täytyisi käydä käsiksi hyvinkin ankaralla kädellä, erottaa sieltä epäluotettavat ainekset, ei ainoastaan päällystöstä, vaan myös miehistöstä. (Ed. Pihkala: Pieni prosentti jäisi jäljelle! ? Vasemmalta : Oho, kuulkaa!)... Eiköhän sovita silloin edustaja Pihkala, siitä että suojeluskunnat olisi paras lopettaa? (Oikealta: Ei sovita!)

Tämä sanojen vaihto osoittaa, kuinka otolliseksi tilanne oli sosialidemokraattien kannalta muuttunut. Sisällissodan muisto oli sosialisteille ollut varmasti se kipein asia, josta poliittiset vastustajat ja etenkin porvarien äärimmäinen oikeisto oli muistanut heitä muistuttaa. Tähän liittyen piikki sosialidemokraattien lihassa oli ollut myös suojeluskuntalaitos, jonka pelkkä olemassaolo oli muistutus SDP:n vähemmän hohdokkaasta menneisyydestä. Oikeistoradikalismin mahalaskun myötä sosialidemokraatit saivat käyttöönsä sellaisia kielenkäytön aseita, joita vastaan he itse olivat toistuvasti joutuneet puolustautumaan.

Neljä vuotta myöhemmin Tanner joutui elämässään aivan uudenlaisten haasteiden eteen, kun hänellä todettiin vuonna 1936 pitkälle edennyt syöpä peräsuolessa. Kuoleman läheisyys ei voinut olla vaikuttamatta Tanneriin ihmisenä. Jaakko Paavolaisen mukaan Tannerin sairastumista ennen hän oli keskittynyt sosiaalisten reformien ajamiseen, mutta sairaudesta toivuttuaan Tanner muuttui entistä enemmän isänmaallisten agendojen eteenpäin viejäksi. Tannerin sairastumisesta on jäänyt vain vähän tietoja, sillä hän halusi pitää tämän asian mahdollisimman pienen piirin tietona. On todennäköistä, että Tanner leikattiin Tukholmassa keväällä 1936, mutta varmaa on, että hän oli jo täysin toipunut toukokuun lopulla, sillä hän osallistui silloin SDP:n puoluekokoukseen.

Tanner oli ollut presidenttiehdokkaana jo vuonna 1931, mutta silloinkin aivan samalla tapaa kuin vuoden 1937 presidentinvaaleissakin hän oli asettunut eräänlaiseksi vasemmiston protestiehdokkaaksi, jonka tarkoituksena oli estää Svinhufvudin uudelleen valinta. Vuoden 1937 vaaleissa kampanjoitiin kuitenkin varsin laajasti Tannerin puolesta, joten oli hyvin mahdollista, että SDP:ssä tähyttiin jo seuraaviin vaaleihin ja valmisteltiin äänestäjiä Tannerin myöhempään "tosiehdokkuuteen". Tämä kaikki jää kuitenkin spekulaatioiden varaan, sillä Tanner ei koskaan saanut mahdollisuutta pyrkiä tosissaan Suomen valtiopäämiehen vaativaan toimeen.
 
Kun pääministeri Kallio valittiin vuoden 1937 vaaleissa presidentiksi, oli luonnollista, että maahan muodostettiin kokonaan uusi hallitus. Sosialidemokraattien ja hallitusvastuun välissä oli koko 1930-luvun seissyt järkähtämättä presidentti Svinhufvud, joka oli ilmoittanut, että hänen hallitsemassaan maassa eivät sosialistit ministerin salkkuja kannettavakseen saa. Kallion valinta presidentiksi mahdollisti siis kokonaan uuden hallituspohjan kokeilemisen ja syntyi Suomen historian ensimmäinen punamultahallitus.
Uuden hallituksen pääministeripeli oli alusta alkaen kiivas. Sekä SDP että Maalaisliitto olivat ilmoittaneet, että pääministerin paikka kuului aivan luonnollisesti heille. Sosialidemokraattien kannalta oli imartelevaa, että Tanneria pidettiin yleisesti ansioituneimpana ja kokeneimpana kandidaattina valtioneuvoston johtoon. Oikeistoporvarit olivat taas jyrkästi tämän suuntaisia kaavailuja vastaan. Presidentti Kallio kertoi Tannerille kesällä 1939, että maalaisliittolaisten oikeistolainen siipi oli uhannut erota puolueesta, jos se menisi mukaan Tannerin vetämään hallitukseen. Kuuman pääministerikysymyksen pitkittyessä kävi selväksi, että uusi pääministeri täytyi löytää päähallituspuolueiden ulkopuolelta, siis käytännössä Edistyspuolueesta. Tällaisen kompromissiratkaisun tuloksena hallituksen peräsimeen valittiin A. K. Cajander.

Tanner ei ottanut tappiota pääministerikilvassa mitenkään henkilökohtaisesti, sillä hän jos kuka ymmärsi politiikan realiteetteja. Tannerin pääministeriys olisi raivostuttanut radikaalia oikeistoa ja siten vaikeuttanut maan sisäpoliittista tilannetta. Suomen pääministerinä Tanner olisi painanut myös ulkopoliittista vaakakuppia hankalaan suuntaan, sillä olisi ollut todennäköistä, että Suomen sosialistijohtoinen hallitus olisi hermostuttanut Saksan ulkopoliittista johtoa. Sitä paitsi Tannerin osaksi tullut valtiovarainministerin tehtävä oli huomattava virka sekin eikä valtiovarainministeriö ollut hänelle mitenkään vastenmielinen työpaikka. Pääsihän Tanner heti tuoreeltaan käsiksi erääseen mielipuuhaansa eli valtion talousarvion valmisteluun. Tanner oli nimittäin oppositiovuosinaan ollut hyvin aktiivinen budjettiasioissa, joten olettaa voi, että hän seilasi talousarvioita tehtäessä varmasti kuin kippari kotivesillään.

Sodan aikaisen Suomen hallinto oli pitkälti kolmen koplan Ryti ? Mannerheim ? Tanner käsissä. Tannerin ansiot Suomen sodanaikaisen talouden järjestämisestä olivat kiistattomia, mutta sodan loputtua samat ansiot osoittivat voittajan eli Neuvostoliiton näkökulmasta, että Tanner oli eräs suurimpia yksittäisiä syyllisiä sotaan. Välirauhansopimuksessa Suomi oli myöntynyt siihen, että se suostuu yhteistyöhön liittoutuneiden (käytännössä NL) kanssa sotarikoksista epäiltyjen pidättämisessä ja tuomitsemisessa.
 
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin alettua marraskuussa 1945 päätti tuomioistuin vapauttaa syytetyt jutun käsittelyn ajaksi. Tämä nostatti myrskyn neuvostojohtoisessa valvontakomissiossa. Valvontakomissio painosti marras-joulukuun aikana Suomen poliittista johtoa ankarasti vaatien syytettyjen vangitsemista. Niinpä oikeus määräsi 21.12., että syytetyistä kolme - heidän joukossaan Väinö Tanner - oli välittömästi vangittava. Valvontakomissio puuttui vielä tuomioiden pituuksiin ja vaati tiettyjä vähimmäisrangaistuksia kullekin syytetylle. Väinö Tanner tuomittiin 5 ½ vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen.

Vuoden 1951 hallitusratkaisu tarkoitti paluuta 1930-luvulla alkaneeseen punamultayhteistyöhön. Punamultaan ei ajauduttu äkkiarvaamatta, vaan esimerkiksi Tanner oli vuoden 1950 aikana useaan otteeseen puhunut SDP:n ja maalaisliiton yhteistyön puolesta. Tannerin mukaan punamulta oli jopa ehdoton edellytys maan asioiden hoitamiseksi. Tästä kannastaan Tanner piti kiinni aina vuoden 1953 hallituskriisiin saakka.

Eduskuntavaalien jälkeen SDP:n eduskuntaryhmä kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa ja tässä yhteydessä keskusteltiin siitä olisiko hallituspohjaa laajennettava vaalien perusteella. Unto Suominen ehdotti, että uuteen hallitukseen otettaisiin mukaan myös kommunistit ja kansanpuolue, mutta tätä ehdotusta asettui vastustamaan varsin arvovaltainen joukko johon kuuluivat mm. Tanner, Väinö Hakkila ja Matti Lepistö. Lopulta eduskuntaryhmä päätyi 11.9. pitämässä kokouksessaan suosittamaan hallituksen muodostamista entiselle pohjalleen.

Pääministeri Kekkonen joutui sairaala hoitoon pian vuoden (1951?1952) vaihteen jälkeen ja sairaalassa ollessaan hän kirjoitti kuuluisan pyjamantaskupuheensa. Puhe julkaistiin 23.1.1952 Maakansassa ja siitä noussut häly oli vähällä lyödä hallituksen hajalle. Kekkosen puheessa käsiteltiin skandinaavisten maiden puolueettomuusliittoa loogillisena jatkona Suomen ja Neuvostoliiton väliselle avunantosopimukselle. Kekkosen mukaan Suomen oli mahdollista ja tarpeellista pyrkiä entistä laajempaan yhteistyöhön muiden Pohjoismaiden kanssa. Yhteistyö voisi taata rauhan Pohjois- Eurooppaan. Sosialidemokraattien johdossa oltiin käärmeissään siitä, että Kekkosen puhe näytti olevan suunnattu Norjaa vastaan, missä työväenpuolue oli juuri asettunut kannattamaan maan NATO jäsenyyttä. Julkisesti sosialidemokraattien johtajat kritisoivat kuitenkin lähinnä Kekkosen menettelytapaa, kun hän oli julkaissut puheensa ilman, että hallituksen ulkoasiainvaliokunta olisi saanut sanoa puheen sisällöstä mielipiteensä. Pyjamantaskupuheesta noussut kohu oli näyttävästi esillä sanomalehdissä ja se tuli esiin myös eduskunnan puhemiehen K. A. Fagerholmin valtiopäivät avanneessa puheessa. Fagerholm näpäytti Kekkosta sanomalla, että Suomen oli tyydyttävä syrjästä katsojan rooliin ja näin pysyteltävä edelleen kansainvälisten kiistojen ulkopuolella.

Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä käsitteli noussutta pyjamantaskupuhe kohua ja päätti 7.2.1952, että se antaisi tilanteen rauhoittua eikä lähtisi paisuttamaan tilannetta hallituskriisiksi. Puoluesihteeri Leskinen totesi, että tällaiseen juttuun kompastuminen olisi lähinnä noloa ja että hallituksen kaatamiseen tarjoutuisi kyllä tilaisuuksia jatkossa yllin kyllin. Tanner kiirehti tässä kohtaa hillitsemään puoluesihteeriä ja painotti, että punamultayhteistyötä olisi ehdottomasti jatkettava eikä hallituksen kellistämisestä kannattanut siksi edes puhua.

Hallitusyhteistyö oli seuraavan kerran vaarassa kariutua jo seuraavan kuun lopulla, kun päähallituspuolueet ajautuivat riitaan taloudellisen vakauttamisen jatkotoimenpiteistä. Tälläkin kertaa Tanner oli eräs äänekkäin sovinnon rakentaja. Tannerin mukaan kiistan pohjalla olivat SAK:n talouspoliittiset laskelmat, jotka olivat hänen mielestään täysin perusteettomia.

Hallituskriisin partaalla oltiin seuraavan kerran jo lokakuussa 1952. Tällöin kiistan aiheeksi nousi maataloustulon vakauttaminen. Tällä kertaa kriisi oli jo niinkin syvä, että ensin sosialidemokraattiset ministerit ja siten koko hallitus ehti jättää eroanomuksensa. Maalaisliiton ja SDP:n johdossa tehtiin kuitenkin rivakasti töitä sen eteen, että hallitusyhteistyö pelastettaisiin ja niin lopulta kävikin, että hallitus pääsi asiassa sopuun ja päätti jatkaa työtänsä.
Sosialidemokraattien ja Maalaisliiton yhteistyö lässähti lopullisesti kesällä 1953. Hallituksen sisälle oli syntynyt jännitteitä erityisesti yleisen kustannustason alentamiseen liittyvissä asioissa. Nämä jännitteet kasvoivat lopulta liian suuriksi ja hallitus päätti erota, kun sen työn jatkaminen ei enää näyttänyt mielekkäältä. Hallituksen eroamisen taustalla oli talouden taantumakausi, joka oli lisännyt työttömyyttä niin, että työttömiä oli enemmän kuin kertaakaan sodan jälkeen eli 65 700.

Hallituksen eroamisen jälkeen aloitettiin tietysti uuden hallituksen muodostaminen. SDP:n puoluetoimikunta ja eduskuntaryhmän työvaliokunta pitivät yhteisen kokouksen 7.7.1953, jossa ehdotettiin, että seuraavaan hallitukseen otettaisiin mukaan myös kokoomuksen edustajia. Tämän varsin radikaalin esityksen takana oli Väinö Tanner. Sosialidemokraattien valmiuksista lähteä hallitukseen kokoomuslaisten kanssa ei saatu koskaan selvää, sillä vain kaksi päivää mainitun kokouksen jälkeen presidentti Paasikivi nimitti Kekkosen neljännen hallituksen. Kekkosen kipparoimaan vähemmistöhallitukseen tuli maalaisliittolaisten lisäksi kolme ministeriä RKP:stä sekä kolme ammattiministeriä.

Moni asia oli sodan jälkeen muuttunut. Yksi niistä oli se, että Tannerista ja tannerilaisista oli tullut puolueensa oikeisto-oppositio eli asetelma oli kääntynyt kolmekymmentäluvusta päälaelleen. Ennen vuoden 1957 ylimääräistä puoluekokousta käytiin kiivas SDP:n sisäinen taistelu puoluekokousedustajien paikoista. Vastakkain olivat Väinö Leskiseen henkilöitynyt oikeistolainen siipi ja Emil Skogin taakse järjestynyt puolueen vasemmistoenemmistö. Tanner oli viimeistään vuodesta 1955 ollut kannanotoissaan ns. leskisläisellä linjalla. Missään nimessä hän ei kuitenkaan ollut puhtaasti leskisläinen, sillä monet Leskisen vastustajista olivat kaavailleet juuri Tanneria tämän vastaehdokkaaksi puheenjohtajavaalissa.

Puoluekokouksesta tuli suuri taistelu leskisläisten ja skogilaisten välillä. Emil Skog vetäytyi puheenjohtajakisasta, sillä puolueen jakaantumista kahtia haluttiin välttää viimeiseen asti. Tanner keskusteli ennen puoluekokousta Skogin kanssa ja kertoi tälle mielipiteenään, että skogilaisten ajatukset olisivat varsin näyttävästi esillä puoluekokouksessa ilman Skogin puheen-johtajaehdokkuuttakin. Tannerin mielipiteellä oli todennäköisesti vaikutuksensa Skogin päätökseen vetäytyä puheenjohtajuuden tavoittelusta.

Tanner oli tavoitellut molempien kiistelevien leirien tukea puheenjohtajakisassa, mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Niinpä puheenjohtajan vaalista tuli äärimmäisen tiukka. Tannerin vastaehdokkaana oli K. A. Fagerholm, jonka ehdottomaksi vahvuudeksi oli arvioitu Neuvostoliiton suopeampi suhtautuminen häneen. Tannerin sotasyyllisyys oli edelleen Neuvostoliiton näkökulmasta erittäin suuri rasite. Neuvostomyönteinen skogilaisten joukko ryhmittyi pu-heenjohtajan vaalissa Fagerholmin taakse, mutta Tannerin onnistui voittaa istuva pääministeri mahdollisimman niukasti äänin 95?94.

Väinö Tanner ei enää asettunut ehdolle vuoden 1962 eduskuntavaaleissa ja seuraavana vuonna hän luopui myös SDP:n puheenjohtajuudesta. Pisimpään Tanner pysytteli mukana osuustoimintaliikkeessä, jonka toiminnasta hän jättäytyi sivuun vasta kunniakkaassa 83 vuoden iässä vuonna 1964. Viimeisen kerran Tanner otti osaa valtakunnan politiikkaan äänestämällä eduskuntavaaleissa maaliskuussa vuonna 1966. Viimeisinä vuosinaan Tanner ehti vihdoin totutella myös kotielämään. Vaimonsa Linda Tannerin mukaan Väinö yritti opiskella jopa joitain kotitaloustaitoja. Epäonnistuminen kananmunien keittämisessä latisti kuitenkin hänen orastavan kiinnostuksensa kotitöiden tekemiseen. Väinö Alfred Tanner nukkui pois Helsingin Auroran sairaalassa aamuyön tunteina 19.4.1966